Tervetuloa Ilo olla yhdessä! - positiivisen kasvatuksen blogiin!

img
Ikävä on hyvä asia

Otan pari vuotiaan itkuisen lapsen äidiltä syliin ja kuiskaan korvaan: Ei hätää, sinulla on ikävä äitiä. Ikävä on hyvä asia. Se tarkoittaa, että välittää. Äiti tietää sen kyllä ja kun päivä on ohi, voit kertoa sen äidille.

Monilla lapsilla ikävä iskee juuri eron hetkellä. Sillä lapsi sanoo, minä välitän sinusta ja sinä olet tärkeä. Tulen kaipaamaan sinua. Monilla lapsilla ikävän tunne ilmenee aluksi itkuna. Epävarmuus ja pelko sekoittuvat vielä tuntemattomaan tunteeseen. Tunteenhallinta on keskeneräinen. Kun lapsi tottuu siihen, että äiti, isi, mummi, pappa tai muu läheinen tulee hakemaan lapsen päivän jälkeen muuttuu itku heilutukseksi – Kohta taas nähdään. Usein lasta helpottaa kun lapsen tunteen vastaanottaa ja sanoittaa. Näin lapsi saa tuntemuksilleen nimen ja hyväksynnän myös siitä, että tunne on hyväksytty.

Pääsemme ajamaan muutaman metrin kunnes takapenkiltä kuuluu: Minulla on ikävä Paavoa ja Annaa (nimet muutettu). Paavo ja Anna ovat poikani parhaat ystävät ja olemme juuri matkalla kotiin ensimmäiseltä vierailulta heidän kotonaan. Ilta on mennyt yhdessä leipoessa ja leikkiessä. Kolmivuotias poikani haluaisi heti takaisin, mutta luonnollisesti emme voi palata. Kotona poika on allapäin ja haluton tekemään mitään. Kivan illan päättyminen, jännityksen laukeamisesta johtuva väsymys ja ikävän tunteet painavat. Iltapuhteet eivät oikein suju, vaan poika vastustelee, vaikka yritän lauleskella iloisesti hampaidenharjauslaulua. Pysäytän tilanteen ja otan pojan syliin. ”Meillä oli kiva ilta, mutta nyt se on ohi. Sinua väsyttää ja sinulla on ikävä Paavoa ja Annaa. Ikävä tarkoittaa, että välität heistä. Paavo ja Anna välittävät myös sinusta ja varmasti ikävöivät myös sinua.” Poika katsoo minua otsa kurtussa ja tokaisee: Niinkö? Ja jatkaa heti perään: Niin varmaan onkin. Keskustelemme hetken siitä, mitä iltapuuhia Paavo ja Anna ovat lähdön jälkeen tehneet ja miten ikävöineet myös poikaani. Lopuksi ehdotan: ”Mitä jos lähettäisin Paavon ja Annan äidille kiitosviestin ja samalla toivoittaisimme Paavolle ja Annalle hyvää yötä?”. Poikani silmät kirkastuvat ja hän rientää hakemaan kännykkäni. Yhdessä muotoilemme ja lähetämme viestin. Loppuilta sujuu hyvin.

Lapset tarvitsevat apua tunteidensa sanottamiseen. Tuossa tilanteessa kivan illan jälkeen kiukutteleva lapsi voi tuntua monesta epäkiitolliselta. Miksi järjestää mitään kivaa kun kiitoksena on kiukutteleva lapsi? Ärtymyksestä voi nousta moniakin ajatuksia ja lapsen kannalta huonoja lausahduksia: ”Miksi sinä kiukuttelet, meillä oli niin kiva ilta?” (lapsen tunteen kyseenalaistaminen), ”Jos Paavon ja Annan luona tulee noin paha olo, niin sitten emme voi mennä enää toista kertaa” (uhkailu), ”Jos nyt käyttäydyt kiltisti, niin voimme mennä heille uudestaan” (lahjonta). Pahimmassa tapauksessa lapsi jätetään yksin tunteen kanssa.

Joillekin vanhemmille illan jälkeinen tunteenpurkaus voisi jopa estää tulevat vierailut. Miksi lähteä, kun sen jälkeen loppuilta menee täysin tapellessa? Tappelun voi kuitenkin välttää kun ymmärtää lapsen tunteet ja purkaa ne lapsen kanssa.

Lapset eivät ole hankalia tahallaan tai kiusallaan. He vasta opettelevat elämää ja tunteita. Meidän tehtävämme on auttaa siinä. Tunteita ei tarvitse pelätä. Niistä täytyy ottaa selvää.

Mökötys

img
Läsnä vai linjoilla?

Lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu kuinka sosiaalinen media ja sen tuomat ilmiöt ovat vaikuttaneet lasten kehitykseen ja kasvatukseen. Esimerkiksi vanhempien somettamisen ja kielellisen kehityksen viivästyminen on aiheuttanut depanttia. Uutiseen.

Itse olen seuraillut asiaa jo hetken aikaa. Ihan omien havaintojen perusteella työ- ja vapaa-aikana toteaisin, että vanhempien some-käytöksessä on parantamisen varaa, joillakin todella paljon. Tässä muutamia tapausesimerkkejä.

Katselen muutaman kuukauden ikäistä vauvaa ja hänen äitiään kahvilassa. Vauva istuu äidin sylissä ja kasvojensa edessä on äidin käsi ja kännykkä, jota hän näppäilee. Lapsi katselee kännykkää, näen silmien suurenevan ja katseen yrittävän kohdistua johonkin. Vauvan näkö on vasta kehittymässä. Mietin, kuinka vauva kokee tilanteen. Kännykkä on paljon lähempänä lapsen kasvoja kuin aikuisen, noin 15 senttimetrin päässä (testasin tätä kotona nuken avulla), aikuisen naamasta noin 30–40 cm. Ruutu on siis todella lähellä. Näköaistimukset ovat vauvalla vasta kehittymässä ja tällainen stimuluksien rypäs, mikä koko ajan muuttuvassa ruudussa (esim. facebookin selailussa) syntyy, ei varmasti tunnu lapsesta hyvältä. Eikä menekään kuin hetki kun lapsi itkee. Syitä tietenkin voi olla monia muitakin (nälkä, epämukava asento, äidin näköyhteyden puuttuminen), mutta en voi olla yhdistämättä juuri aloitettua kännykän selailua, vauvan silmän ja kasvonliikkeitä sekä siitä seurannutta itkua. Vauva itkee ja äiti kääntyy itkevän vauvan puoleen (ja onneksi laskee kännykän) todetakseen: Mikäs sulle nyt tuli? Sisälläni totean: ”Voisiko mahdollisesti olla se kännykän selailu?”, mutta suomalaisessa tuppisuu yhteiskunnassa kasvaneena jätän sillä kertaa sanomatta.

Kännykkä vauvan naaman edessä voi aiheuttaa epämukavuutta, mutta toimii myös epämukavuutena toisin päin. Ei ole kerta tai kaksi, kun katselen vanhempaa, joka keinuttaessaan lasta samalla selailee kännykkää toiselle kädellä. Katsekontakti tietenkin kännykässä eikä lapsessa. Ainoa hyvä on se, että lapsi on keinussa turvassa, vaikka vanhemman katse ei ole lapsessa. Joissain tilanteissa ei niin aina ole.

On kaunis kesäpäivä ja olen poikani kanssa ulkoilemassa. Keinutan häntä rantakeinussa ja samalla katselen rannan ihmisiä. Ihmisiä ei ole paljon. Yksi vanhempi pariskunta, pari lenkkeilijää koira mukanaan. Rantavedessä leikkii kaksi noin kolmivuotiasta poikaa. Etsin katseellä heidän vanhempaansa ja näen vähän kauempana naisen viltillä. Naisella on kännykkä kädessä. Ajoittain hän nostaa katseensa. Näissä tilanteissa huomaan valpastuvani, vaikka kyse ei ole omasta lapsesta. Lasten vahtiminen työn puolesta on jäänyt selkärankaan. Lapset leikkivät veden rajassa ja kun menevät kauemmaksi veteen, huutaa äiti heidät takaisin, kunnes vajoaa taas kännykkänsä lumoihin. Lapset saavat päähänsä lähteä vedestä ja mennä metsän reunaan äidin selän taakse. Kun äiti nostaa katseensa seuraavan kerran, hän näkee tyhjän rannan. Voin nähdä kuinka hänen sydämensä hypähtää kurkkuun ja hän nousee pikaisesti. Hän katselee rantaa ja kääntyy ympäri. Kestää hetken ennenkuin katse kohtaa pojat ja helpotuksen huokaus pääsee hänen huuliltaan.

Mietin jäinkö seuraamaan poikien kulkua sillä ajatuksella, että äiti ei mahdollisesti huomaa kännykän selailultaan, jos he vajoavat pinnan alle? Olisinko tehnyt samoin, jos äidin kädessä olisi ollut kirja? Kännykän selailusta tai muun median käytöstä on puhuttu nyt niin paljon, että joskus mielikuvat värittyvät. Britaniassa pihalampeen hukkuneen lapsen hengen vei äidin facebookin käyttö (Uutiseen). Aikaisempia laiminlyöntejä tällä äidillä oli aiemminkin. Mietin, että olisiko asiasta uutisoitu, jos syy olisi ollut joku muunlainen valvomisen laiminlyönti? Ruoan tekeminen, kirjan lukeminen tmv. Mikään ei tietenkään ole syy jättää kaksivuotiasta valvomatta. Valitettavasti lasten hukkumisia sattuu myös kotipihoilla, vaikka minkäänlaista somen käyttöä ei ole näkyvissä. Kaikkea ei aina voi pistää somen syyksi.

Somella on kuitenkin vaikutukset ja kyse ei aina ole pienistä lapsista, joihin aikuisten somen käyttö vaikuttaa. Vaikutukset voivat näkyä myös koluikäisissä.

Keskustelen koululaisten kanssa yhteydenpidosta, muunmuassa siitä että lähetämme vanhemmille sähköpostia. Eräs lapsi kommentoi tähän: Et sä saa mun äitiä kiinni sähköpostilla, se on koko ajan facebookissa. Yksittäisenä kommenttina lause jää leijailemaan ilmaan. Saman ryhmän kanssa leikimme teatteriesitystä, jossa sama lapsi esittää katsojaa. Lapsi leikkii näppäilevänsä kännykkää ja kommentoi kesken esityksen: Tää on koko ajan facebookissa, eikä näe esitystä.

Mieleeni pompahtaa heti Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriat. Lapsi toistaa sitä mitä on nähnyt. En tiedä kuinka paljon lapsen äiti viettää facebookissa, eikä minuuttimäärällä oikeastaan ole väliä. Lapsen tunne on aito ja sellaisena tilannetta tulee käsitellä.

Koko perheellä kännykät kädessä ravintolassa. Kännykkä korvalla ajaessa, kun lapset takapenkillä. Kännykkä korvalla lasta hakiessa. Lukuisia havaintoja, joita voisi jakaa. Olen toivottavasti saanut kuitenkin pointtini perille. Kun kädessäsi on kännykkä, tabletti tai läppäri ja katseesi siinä, et ole lapselle läsnä. 

Onneksi kuitenkaan aina ei ole näin. Usein todistan myös vanhempien aitoa läsnäoloa. Ihania hassutteluhetkiä ja pitkiä katsekontakteja. Kännykän hiljentämistä sen soidessa ja puhelun lopettamista lapsen nähdessä. Kun käsissämme on kännykkä, käsissämme on myös valinta. Puhelimen hiljennys on useimmissa malleissa vain yhden napsautuksen takana.

Naps.

img
Vahvuuksilla kohti hyvää! – luonteenvahvuusjaottelu ja havainnointi

Kolmivuotias lapsi leikkii hiekkalaatikolla ja tekee hiekkakakkuja. Kakku ei onnistu aivan kunnolla. Hän muussaa puolikkaaksi jääneen kakun ja toteaa: Ei onnistunut. Täytyy tehdä uudestaan. Ei saa luovuttaa. Sen jälkeen hän pitää pienen tauon. Minä olen Sinnikäs, hän jatkaa ja katsoo minuun. Vastaan katseeseen ja hymyillen vastaan: Niin olet, sinä olet Sinnikäs.

Hyvä, että en tällaisissa tilanteissa hyppää kattoon. Tyttö on sinnikäs, se näkyy muissakin tilanteissa. Se, että hän huomaa sen itse, on ilon aihe. Olemme muutama viikko sitten käyneet läpi vahvuushetkessämme sinnikkyyden. Alkaa tuntua, että työni tuottaa tulosta. Miksi minulle on ilonaihe, että lapset tuntevat omat vahvuutensa?

Odotan jännityksellä oman vahvuuskyselyni tulosta. Saan kaikki 24 vahvuutta siinä järjestyksessä miten ne sopivat minuun. 1. Oppimisen ilo. 2. Luovuus 3. Uteliaisuus 4. Toiveikkuus 5. Rakkaus. En ole yllättynyt. Näitä kaikkia käytän päivittäin työssäni ja opinnoissani. Se, että saan käyttää vahvuuksiani tekee minut onnelliseksi. Jos joku kieltäisi minua lukemasta tai käyttämästä luovuuttani, se ajaisi minut varmasti nuutuneisuuden ja passiivisuuden tilaan.

Uskon siis siihen, että kun ihminen saa toteuttaa luonteenvahvuuksiaan, hän voi paremmin. Näin uskoo myös Martin Seligman, yksi positiivisen psykologian perustajahahmoista. Hän on kirjoittanut paljon ihmisen luonteenvahvuuksista ja miksi niiden tunnistaminen auttaa ihmistä kohti parempaa, merkityksellisempää elämää. Tämä on todettu myös lukuisissa tutkimuksissa.

Mitä vahvuuksia ihmisellä voi olla? VIA-luokittelun mukaan on 24 luonteenvahvuutta, jotka on jaoteltu kuuteen hyveiden ryhmään.

I.Viisaus ja tieto, tiedon hankkimiseen ja käyttöön liittyvät kognitiiviset vahvuudet

1. Luovuus

2. Uteliaisuus

3. Arviointikyky

4. Oppimisen ilo

5. Näkökulmanottokyky

II Rohkeus, emotionaaliset vahvuudet, joita tarvitaan päämäärien saavuttamiseen vastarintaa (sisäistä tai ulkoista) kohdattaessa

6. Rohkeus

7. Sinnikkyys

8. Rehellisyys

9. Innostus

III Inhimillisyys, sosiaaliset kyvyt, joita tarvitaan toisista huolehtimiseen ja ystävystymiseen

10. Ystävällisyys

11. Rakkaus

12. Sosiaalinen älykkyys

IV Oikeudenmukaisuus, taidot joita tarvitaan yhteisössä elämisessä

13. Reiluus

14. Johtajuus

15. Ryhmätyötaidot

V Kohtuullisuus, kyky vastustaa liioittelua ja ylenpalttisuutta

16. Anteeksiantavuus

17. Vaatimattomuus

18. Harkitsevaisuus

19. Itsesäätely

VI Henkisyys, kyky antaa ilmiöille laajempaa merkitystä, transsendenssi

20. Kauneuden arvostus

21. Kiitollisuus

22. Toiveikkuus

23. Huumorintaju

24. Hengellisyys

+ Kaisa Vuorinen ja Lotta Uusitalo-Malmivaara lisännyt

25. Myötätunto

26. Sisu

Poikani rakentaa legoilla lattialla ja selostaa samalla tarinaa. Tällä kertaa tarinassa on rakettimiehet, jotka menevät autopesulaan. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja tältä osin muistuttaa kovasti itseäni lapsuudessa. Tarinankertojan rooli taitaa kulkea geeneissä. Tarinankerronta on taito ja hyvä mielikuvitus ominaisuus, mutta mitä vahvuuksia lapseni ilmaisee?

Jokaisella lapsella on vahvuuksia. Meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä löytämään omat vahvuutensa. Miten sen voi tehdä? Ensimmäinen askel on tämä:

1. Havainnoi – Seuraa lapsen tekemisiä ja etsi tilanteita joissa hän osoittaa vahvuutta

2. Osoita ja nimeä – Kun lapsi osoittaa esimerkiksi rohkeutta, kehu ”Kun teit X, olit tosi rohkea!”

3. Neuvo – Kerro missä vahvuus on hyödyksi.

4. Anna myönteistä palautetta – Kehu vahvuuden käytöstä.

On myös hyvä muistaa, että vahvuuksia voi muokata ja oppia!

Kenenkään vahvuudet eivät ole kiveen lyöty ja toivottuja vahvuuksia voi harjoittaa ja kehittää.

Voit myös lapsen kanssa pitää seurantataulukkoa siitä miten vahvuus on kasvanut ja voimistunut!

Seuraavana askeleena voikin pitää lapsen omaa vahvuuspäiväkirjaa tai taulua ja lisätä elämään muitakin positiivisen kasvatuksen keinoja. Niihin neuvoja seuraavissa kirjoituksissa.

Kirjallisuutta ja linkkejä

Lotta Uusitalo-Malmivaara http://www.uusitalomalmivaara.fi/

Kaisa Vuorinen http://kaisavuorinen.com/

http://www.viacharacter.org/www/

Huomaa hyvä! – kirja ja toimintakortit

Huomaa hyvä! Vahvuusvariksen bongausopas

Building Happiness, Resilience and Motivation in Adolescents

 

img
Matkani positiiviseen kasvatukseen

Positiivinen kasvatus rakentuu positiivisen psykologian ja positiivisen pedagogiikan pohjalle. Siinä painopisteinä ovat luonteenvahvuudet, lapsen toimijuus, myönteiset tunteet sekä elämän positiivisiin asioihin keskittyminen. Positiivisessa kasvatuksessa ei ole kyse puutteiden korjaamisesta vaan vahvuuden ravitsemisesta.

Kuvassa on vuosi 1996 ja olen 13-vuotias. Siitä asti olen tehnyt töitä lasten ja nuorten parissa. Kun aloitin tuolloin lasten hoitamisen, ei minulla ollut teoriaa tai pedagogiikkaa. Tein kasvatustyötä omana itsenäni, oman persoonani kautta. Tehtävänäni oli katsoa lasten perään, leikkiä heidän kanssaan, ruokkia ja hoivata. Ajat olivat muutamasta tunnista yli yön kestäviin keikkoihin. Tein paljon töitä ja minusta pidettiin. Olinhan positiivinen, iloinen ja tulin toimeen niin lasten kuin aikuisten kanssa.

Teatteri-opinnoissani tulin ensimmäisen kerran kasvotusten kasvatusmetodien kanssa. Opiskellessani draamakasvatusta aloin peilata omia tekemisiäni. Millä tavalla olin hoitanut lapsia? Millaisen jäljen olin jättänyt? Lapset ja nuoret ovat koko elämäni olleet lähellä sydäntäni ja tiedän, että tein töitä koko sydämelläni. Jokainen kohtaaminen lasten kanssa muokkasi minua siihen missä olen nyt. Jokainen yritys, epäonnistuminen ja onnistuminen kasvatti myös minua. Mutta mitä olin jättänyt lapsille? Muutaman perheen kanssa olin yhteyksissä vielä sen jälkeen kun hoitolapset olivat kasvaneet aikuisiksi. Näissä perheissä jälkeni oli ollut positiivinen niin lapsiin kuin vanhempiin. Tunsin olevani oikealla tiellä.

Vuosien varrella tein monenlaisia töitä lasten ja nuorten parissa. Tein sijaisuuksia kouluissa, olin liikkuva lähettiläs Nuorten Akatemialla, ohjasin nuorten teatteria, toimin kesäteologina leireillä, olin kerho- ja leiriohjaajana Lastenliitossa sekä lukuisissa muissa hommissa. Teologian opinnoissa eri pedagogiikat tulivat esiin lastenkirjallisuutta tutkiessani, tutustuin jopa 1800-luvun mustaan pedagogiikkaan. Kasvatus sekä lapsi- ja nuorisoryhmien ohjaaminen pyöri elämässäni monimuotoisesti.

Kasvatusmetodit alkoivat pyöriä vahvemmin taas oman lapseni synnyttyä. Onko ”perinteinen” uhkailu, kiristys, lahjonta hyvä tapa kasvattaa? Itse en tuntenut sitä omakseni. Kuitenkin moni vanhempi tuntui pyörittelevän näitä keinoja päivittäin. Lisäksi mielipiteitä löytyi laidasta laitaan aina imetyksestä teini-ikäisen kotiintuloaikoihin saakka. Rajoja vai vapaata kasvatusta? Perhepeti vai oma sänky alusta asti? Synnäriltä mieleeni jäi vain yksi lause kysymyksiini. Tärkeintä tämän ikäisen kanssa on vain se, että hoitaa perustarpeet. Ei kovin valaisevaa. Kasvatustyylejä löytyi yhtä paljon kuin kasvattajia. Olin samaa mieltä joidenkin kanssa, eri mieltä toisten kanssa ja useimmiten löysin itseni jostain näiden välissä. Lähtökohtani äitinä oli jossain rajoja ja rakkautta, lempeän jämäkällä otteella kehuja säästämättä – linjaus.

Pohdintani kääntyi uuteen suuntaa, kun (onnekseni!) muutama vuosi sitten tutustuin positiiviseen psykologiaan ja sitä kautta positiiviseen pedagogiikkaan. Olin löytänyt omalle toimintatavalle viitekehyksen. Optimistina ja positiivisena ihmisenä tämä tuntui omalta. Tätä halusin toteuttaa myös kotona omassa kasvatuksessa. Lisäksi se pohjautui tieteeseen ja tutkimuksiin, mikä vakuutti akateemisen puoleni. Kävin kursseilla, luin positiivisen psykologian ja pedagogiikan kirjallisuutta, tutustuin mm. Martin Seligmanin Optimistic Child oppaan oppeihin. Englanniksi löysin vaikka minkälaisia kasvatusoppaita teemalla: Raising optimistic child, What children nees to be happy, confident and successful jne. Suomeksi lähimmäksi hakemaani teemaa pääsi Ben Furmanin muksuoppi, jossa on myönteisen kasvatuksen ote ja keskittyminen taitoihin. Itse halusin kuitenkin pohjata enemmän vahvuuskasvatukseen. Kaikissa kasvatusmetodeissa oli jotain, mutta ei sitä kaikkea mitä halusin. Aloin siis kehitellä omaa positiivisen kasvatuksen metodia. Miten kotikasvatuksessa voi toteuttaa positiivisen psykologian ja pedagogiikan oppeja? Tähän halusin löytää vastauksen ja osittain olenkin jo löytänyt. Matka kuitenkin jatkuu ja uusia taitoja kerääntyy joka päivä.

Teen tällä hetkellä lapsi- ja perhetyötä Tapiolan seurakunnassa ja minulla on kymmeniä kohtaamisia päivittäin niin lasten kuin heidän vanhempiensa ja läheisten kanssa. Työssäni käytän positiivista pedagogiikkaa ja positiivista kasvatusta. Kolmessa lapsiryhmässä on käynnissä positiivisen pedagogiikan projekti. Jokaisen päivän kohdalla opin uutta ja kehitän osaamistani. Jokainen kohtaaminen, jokainen lapsi ja aikuinen on minulle tärkeä. Sillä kehitän positiivista kasvatusta itseni lisäksi myös jokaiselle vanhemmalle, joka sitä on halukas omassa kasvatuksessa toteuttamaan.

Tämän blogin tarkoituksena on jakaa niitä ajatuksia ja havaintoja, joita olen tehnyt ja teen joka päivä lapsista, vanhemmuudesta ja kasvattamisesta. Tervetuloa seuraamaan!

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: