Tervetuloa Ilo olla yhdessä! - positiivisen kasvatuksen blogiin!

img
Martin Seligman: Optimistic Child

Optimistic ChildTämä kirja on yksi positiivisen kasvatuksen siemenistä. Tämä on toiminut osana teoriapohjaa ja suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat vähänkään kiinnostuneita positiivisesta kasvatuksesta.

Olin jo innostunut positiivisesta psykologiasta, kun sain kirjan käsiini ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen asia, joka kirjassa nostatti ajatuksia, olivat sanat psychological immunization (vapaa suomennos henkinen vastuskyky). Huolehdimme lapsen fyysisestä terveydestä hyvällä ravinnolla, rokotuksin ja terveillä elämäntavoilla, mutta miten voimme lisätä henkistä vastustuskykyä? Bakteerien ja virusten lisäksi lapsi joutuu taistelemaan myös henkisten painolastien ja vastoinkäymisten kanssa aikuistuessaan ja aikuisena. Halusin tietää, miten voin vanhempana ja kasvattajana lisätä myös niitä psykologisia voimavaroja, jotta lapsi selviää vastoinkäymisistä, eikä vaipuisi avuttomuuteen tai masennukseen.

Kirjasta löytyy mittareita, harjoituksia ja vinkkejä nimensä mukaisesti optimistisen lapsen kasvatukseen sekä lasten sosiaalisten taitojen harjoittamiseen. Sieltä löytyy myös monia perusteluja sille, miksi on hyvä kasvattaa lapsensa optimistiksi ja miksi hyvät sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä.

Lisää tietoa kirjasta ja kirjailijasta:

https://www.authentichappiness.sas.upenn.edu/faculty-profile/profile-dr-martin-seligman

http://www.goodreads.com/book/show/7489.The_Optimistic_Child

 

img
Energiahetket

Energiakeinu

Suljen silmäni ja annan tuulen virrata kasvojani pitkin. Jalat eteen ja jalat taakse, jalat eteen, jalat taakse. Keinu keinuu ja vähitellen hengitykseni tasaantuu. Annan auringon lämmittää kasvojani ja mieleni rentoutua. Jokaisella uloshengityksellä puhallan ulos aamun työt ja jokaisella sisäänhengityksellä imen sisään uutta energiaa iltapäivää varten. Ilmaa purkautuu suusta ulos ja nenästä sisään. Ulos ja sisään, ulos ja sisään. Vaivun pieneen horrokseen, kunnes kaukaisesti kuulen lähestyvät askelet ja lasten iloisen puheenpulputuksen. Annan keinun vauhdin hiljentyä, lopulta avaan silmäni ja pysähdyn.

Kutsun näitä pieniä taukoja päivän energiahetkiksi.

Jos ajatellaan energiaa täyteen ladattuna akkuna, joka tyhjenee pitkin päivää, täyttyy hetkellisesti ruoasta tai rentoutumisenhetkistä, niin on tärkeää pitää akku vihreällä. Oman akun kestävyyteen vaikuttaa monet asiat, kuten liikunta, ruokavalio ja uni. Usein varsinkin vanhemmuuden pikkulapsiaikana nämä jäävät vähemmälle ja akku tuntuu tyhjenevän entistä helpommin.

Heilutan kärryjä eteen ja taakse, eteen ja taakse. Pieni kitinä muuttuu pikkuhiljaa unilaulun kautta täydellisen rauhalliseksi tuhinaksi. Samalla kun heijaan lastani uneen myös minä vaivun päivän rentoutumishetkeen. Suljen silmäni, tietoisesti tasaan hengitystäni ja annan mieleni vaeltaa. Yritän tyhjentää päästäni pyykkivuoren, imuroimattoman lattian, keskeneräisen vauvakirjan ja muut hoitamattomat asiat. Mielikuvissani laitan ne kaikki laatikkoon ja rutistan laatikon mielessäni pieneksi ja heitän roskiin. Sen jälkeen mieleni canvas on tyhjä.

En ollut vielä ollut tutustunut mindfulnessiin ja siihen liittyviin harjoituksiin, kun jo harjoitin omia energiahetkiäni.  En osannut nukkua päivällä ja yöt jäivät usein lyhyiksi. Minun oli saatava kehoni ja mieleni lepäämään ilman päiväunia. Lukemiseen mieleni oli liian väsynyt ja telkkarin tuijottaminen zombiena ei varsinaisesti tuntunut akkujen lataukselta.

Rojahdan sohvalle ja suljen silmäni. Rintakehäni nousee ylös ja alas. Päättelen, että olen siis elossa. Mieleni on väsynyt, kehoni on väsynyt, elän autonomisen hermoston varassa, tahdonalaista liikettä ei tunnu olevan. Minun pitää herätellä kehoni, jotta voin jatkaa. Aloitan jaloista. Ajattelen varvasta ja heilutan sitä. Se liikkuu, hyvä. Jatkan jalkaterään. Näin käyn kehoni läpi joka hengityksellä. Kun olen päässyt päälakeen, alkaa ajatuskin kulkea paremmin. Saan tarpeeksi voimaa ojentaakseni käteni kohti kuulokkeita ja valitsemaan soittolistalta valmiiksi ohjelmoidun energiamusiikkilistan. Listaan on ohjelmoitu kappaleita, jotka herättävät hyviä muistoja. Mielikuvat aurinkoisista kesäpäivistä, juoksulenkeistä, tapaamisista ystävien kanssa, rakkauden hetkistä, selviytymisenhetkistä ja voimaantumisenhetkistä vilisevät silmieni ohi, kuin sisäinen elokuva. Kun lista on loppu, olen saanut aktivoitua aivojen positiiviset hermoradat ja tiedän, että jaksan päivän loppuun asti.

Energiahetket jäivät elämääni vauva-ajan jälkeenkin. Aloin tietoisesti painamaan hyviä hetkiä mieleeni jokaista yksityiskohtaa myöten ja käyttää niitä piristävinä mielikuvina synkkinä hetkinä. Aloin pysähtyä hetkiin ja tietoisesti imeä niistä energiaa loppupäivään ja jopa viikkoon. Töissä hengittelin vessatauolla, kävellessäni sinne ja takaisin työhuoneeseen. Ruokatauon lopuksi menin yleensä hetkeksi istumaan, makaamaan tai keinumaan ja tyhjentämään mieleni huolista ja täyttämään ne hyvillä ajatuksilla. Automatkat käytin naurun tankkaamiseen. Kuuntelin ohjelmia, jotka saivat minut nauramaan. Kun vähänkin sain naurusta kiinni, yritin kasvattaa sitä maksimiin. Lapsen kanssa ollessa yritin nauttia hetkistä kaikin aistein.

Otan poikani syliin ja rutistan lujaa. Laitan silmät kiinni ja nuuhkaisen hänen hiuksiaan. Kuinka lämpimältä ja ihanalta hän tuntuukaan. Silitän hänen selkäänsä. Pieni rakkauden mikrohetki, jolla on valtava voima.

On kahta tapaa harjoittaa energiahetkiä, joko suunnitellusti tai spontaanisti. Muun muassa Sonja Lyubomirsky kehottaa varaamaan päivästä kymmenen minuuttia hyvien asioiden pohtimiseen. Tämän ei mielestäni tarvitse olla vain kymmenen minuuttia tai yhtenäinen aika, vaan itse pidän pienistä pysähtymisistä pitkin päivää.

Tunnen oloni rauhattomaksi. Mieleni harhailee, enkä saa ajatuksista kiinni. Levoton mieleni vaikuttaa laskevasti mielialaani. Napautan auki puhelimeni valokuvakansion. Kuvia perheestä, keinumassa rannalla, varvaskuva hassutteluhetkestä, ruokakuva hyvästä lounaasta ystävän kanssa. Virta hyviä muistoja kulkee silmien edessäni. Suupieleni nousee pikkuhiljaa hymyyn ja mieleni alkaa rauhoittua. Suljen vielä silmäni hetkeksi ja annan mieleni virran vaeltaa hyvissä muistoissa.

– – –

Autoradiosta kajahtaa Katy Perryn kappale Roar. Naurahdan. Muistan, kuinka tanssimme poikani kanssa, tätä kotimme keittiössä ja lauloimme mukana. Varsinkin kertosäkeen ro-oo-oo-oo-oo oli poikani lempparikohta. Tarvitsimme siihen aikaan voimalaulua ja tämä toimi erinomaisesti. Vaikka kappale tuo välillä myös kyyneliä, se muistuttaa siitä, että me selvisimme yhdessä läpi vaikean ajan. Nyt on jo helppo nauttia hyvästä muistosta ja laulaa mukana. Laitan volyymit täysille ja laulan tyhjässä autossa niin paljon kuin ääntä lähtee. Hymyilen ja tunnen, kuinka koko kehoni on täynnä hyvää virtaa. Kun kurvaan päiväkodin pihaan, odotan jo innolla, että pääsen jakamaan muistoni poikani kanssa. Tänään voitaisiin myös tanssia.

Tekstiin liittyvä harjoitus:

Millaisia voisivat olla sinun energiahetkesi? Missä voisit pysähtyä, tasata hengitystä ja uppoutua hyvään muistoon? Mikä voisi tukea hyvien muistojen esiin nousemista? Musiikki, valokuvien selaus, tuoksu, juoksulenkki vai joku muu? Kenen kanssa voisit jakaa muistojasi ja vahvistaa kummankin mielenterveyttä?

Aiheesta lisää:

Silverton, Sarah: Mindfulness: Tietoisen läsnäolon läpimurto. Helsinki: Schildts&Söderström. 2013.

Lyubomirsky, Sonja: The how of happiness. USA: Penguin books. 2008.

Fredrickson, Barbara: Love 2.0. Creating happiness and health in moments of connection. USA: Blume book. 2014.

http://theconversation.com/remember-when-we-why-sharing-memories-is-soul-food-35542

img
Muksuoppimateriaali

Keskustelemme muksuoppikurssin tauolla Ben Furmanin kanssa eri kasvatusmetodeista ja kursseista. Kyselen häneltä, mitä hän on mieltä muista verrattuna muksuoppiin. Esimerkiksi otan toimiva perhe-kurssin, jonka koulutuksen olin käynyt aiemmin. ”Onhan se ihan hyvä” hän aloittaa ja katsoo sitten minua suoraan silmiin poikamaisen veikeästi hymyillen ja sanoo ”mutta onhan tämä paljon hauskempaa.” Nauran ja totean hänen olevan oikeassa. Tässä on yksi niistä monituisista syistä, miksi pidän muksuopista ja Furmanista.

Kasvattamisen ei mielestäni tulisi olla otsa rypyssä tehtävää vakavaa kasvatustyötä vaan päinvastoin. Lasta opettaessa täytyy mennä mukaan lapsen maailmaan. Kun lapsi harjoittelee uusia taitoja, se tulisi tehdä leikkien, laulaen, loruillen ja nauraen, eikä naama irveellä hampaita kiristellen.

Pidän myös Furmanin ajattelutavasta, että lapsella ei ole ongelmia, vaan ainoastaan puuttuvia taitoja. Muksuopilla niitä taitoja opetellaan.

Muksuopin lumous koostuu muksuopin esittelystä, taitojen opettelun askeleista sekä lukuisista esimerkeistä. Siinä opetetaan myös, miten muksuoppia käytetään lapsiryhmissä ja miten sitä sovelletaan käytäntöön.

Olen ylpeä sinusta kertoo myönteisestä kasvatuksesta ja siitä, kuinka kehuilla, kannustamisella ja lapsen tukemisella saadaan kasvatettua hyvinvoivaa lasta. Kuinka tehdään yhteistyötä toisen vanhemman tai muiden lasta kasvattavien aikuisten kanssa. Miten ongelmat ja vaikeudet ratkaistaan taitojen opettelulla ja kuinka puuttua lapsen huonoon käytökseen.

Ratkaisutarinat 1-3 ovat kertomuksia, jotka auttavt löytämään ratkaisuja perheen ongelmiin. Lapsen pelkoihin ja painajaisiin, kiukkukohtauksiin sekä kuinka opettaa lasta ottamaan vastuuta omista teoistaan.

 Muksuoppi työkirja ja taitotaulu ovat lapsen taitojen opettelun apuvälineitä. Taitotaulun voi täyttää ja laittaa vaikka lapsen huoneen seinälle. Muksuoppityökirja on yksityiskohtaisempi ja siinä on lisäohjeita sekä myös mallit kunniakirjasta, jonka voi täyttää, kun lapsi on oppinut harjoittelemansa taidon.

 MuksuoppiAppi on uusi kännykkään saatava sovellus, jossa on paljon tietoa kasvatuspulmiin. Siellä on paljon luotettavaa tietoa kaikista tavallisista lasten ongelmista ja diagnooseista sekä luovia ja kekseliäitä ratkaisuideoita. Runsaasti valaisevia esimerkkitapauksia sekä tiivis tietopaketti Muksuopista. Sovellus on mielestäni todella helppokäyttöinen ja nopea käyttää juuri niiden ongelmien ratkaisemiseen, mitkä itsellä ovat tällä hetkellä käsittelyn alla. http://muksuoppiappi.fi/.

Lisää tietoa

http://www.muksuoppi.fi/

Samoilta sivuilta pääsee lyhytterapiainstituutin sivuille, joissa voi tilata muksuoppiin liittyvää materiaalia.

Muksuoppi

 

img
Aluksi: Olen mitä opetan

                                                     Olen mitä opetan.

Ennen harjoituksia haluan puhua esimerkin voimasta. Lapsella sosiaalinen mallintaminen on vahva ja esimerkin voima huikea. Olen sitä mieltä, että et voi opettaa sitä, mitä et itse hallitse. Jos oma itsesäätely vaatii kehittämistä, on vaikeaa opettaa lapselle itsesäätelyyn tarvittavia taitoja.

”Älä huuda minulle”, huutaa vanhempi kiukuttelevalle lapselleen. ”Niinpä, niin”, ajattelen, ”Miten tämä vanhempi ajattelee opettavansa, että huutaminen ei ole hyvä tapa kommunikoida, jos hän itse tekee samoin?” Samalla tavalla lyömällä ei voi opettaa, että fyysinen väkivalta on väärin tai haukkumalla todeta ”että älä puhu minulle rumasti”.

Jos tupakoit itse ja opetat lastasi olemaan tupakoimatta, annat ristiriitaisen kuvan. Tällä tavalla sanot lapselle, että ”älä tee niin kuin minä teen, vaan mitä minä sanon”. Aikuisen kannalta mietittynä, ottaisitko itse treenivinkkejä huonokuntoiselta ohjaajalta tai siivousohjeita sottapytyltä?

Jos haluat opettaa lapsellesi optimismia, hyviä vuorovaikutustaitoja ja muita taitoja, myös sinun pitää hallita ne. Joskus taitojen opettelu voi olla koko perheen yhteinen projekti, esimerkiksi muksuopin kaavalla, joskus on hyvä opetella taito ensin itsekseen ja sitten siirtää oppi lapsilleen. Esimerkiksi Martin Seligmanin Optimistic Child-kirjassa opetellaan kirjan taidot itse ja sitten opetetaan ne lapsille.

Välillä tuntuu, että vanhemmat vaativat enemmän lapsiltaan kuin itseltään. Mikä on esimerkiksi neurologisesti täysin nurinkurista. Lapsen aivojen kehitys on kesken, varsinkin otsalohkon. Miten voimme käskeä 3-vuotiasta hallitsemaan tunteensa joka tilanteessa, jos me vanhemmatkaan emme aina pysty? Tavallisesti aivan täysin kehittyneillä aivoilla.

Lasta kohtaan olevat odotukset tulisi suhteuttaa lapsen ikään. Lisäksi lasta tulisi ohjeistaa ja opettaa aina ikätasonsa mukaisesti. Esimerkin voima on mielestäni paras malli, koska siinä ei mielestäni voi mennä vikaan. Jos lapsen ja vanhemman vuorovaikutussuhde on kunnossa ja kunnioitus molemminpuolista, niin lapsi haluaa ottaa mallia aikuisesta.  Lapsi seuraa mitä vanhemmat tekevät ja matkii sitä. Pienet enemmän mekaanisesti, vanhemmat lapset myös ajattelumallien ja maailmankuvan näkökulmasta. He ottavat vaikutteita oman ikätasonsa mukaisesti. Mallintamisen lisäksi tulee sitten keskustelu ja neuvonta, jossa vanhemman tulee enemmän miettiä millä tavalla puhua juuri tämän ikäiselle ja tämän luonteiselle lapselle. Kuitenkin paljon arvoja saa siirrettyä lapselle ihan vain olemalla hyvä roolimalli. Se millainen roolimalli sitten haluaa olla, voi miettiä vaikka millainen vanhempi olen – mallin mukaan.

Kun siis siirryt harjoituksiin, niin mieti ensin omalta kannalta. Onko tämä minulle jo nyt ominainen tapa toimia ja jos ei, niin mitä minun tulisi tehdä, että sisäistäisin tämän taidon?

Lisää tietoa:

Furman, Ben

Muksuopin lumous. Helsinki: Tammi, 2010

 

Berger, Kathleen S

The developing person through the life span. New York, NY: Worth, 2011.

 

Seligman, Martin

The optimistic child. A proven program to safeguard children against depression and build lifelong resilience. First Houghton Mifflin. 1995.

img
Tie lapsen mieleen

DuploDuplopalikka toisen päälle kasaantuu pikkuhiljaa. Keltainen keltaisen päälle. Punainen punaisen päälle. Jokaiselle värille oma torni. Jos yritän antaa erivärisen palikan, kuin sillä hetkellä rakennettavassa tornissa on, hän lopettaa kasaamisen. Tämä oli ensimmäinen yhteinen leikki erään kolmivuotiaan lapsen kanssa.

Tämä lapsi oli tarkkailija. Seurasi muuta ryhmää, mutta ei puhunut, eikä lähtenyt leikkiin mukaan. Kysymyksiin hän vastasi nyökkäämällä tai pyörittämällä päätä. Tällaisen lapsen on helppoa hukkua ryhmään. Hän on kiltti ja kuuliainen. Olisi helppoa myös aikuisena vain antaa olla ja keskittyä ryhmärauhan haastajiin. Itse uskon kuitenkin aktiivisempaan työtapaan. Jokainen lapsi tulee kohdata yksilönä. Yritän etsiä tietä juuri tämän lapsen mieleen.

Aluksi aloitin tarjoamalla eri leikkejä lapselle. Kiinnostaako sinua autot, palikat? Tehdäänkö yhdessä palapeliä? Kaikkeen lapsi vain vastasi mutruhuulella ja pään pyörityksellä. Meni hetki, ennenkuin tajusin olevani liian aktiivinen. Otin etäisyyttä ja aloin tarkkailemaan lasta samalla tavalla kuin hän tarkkaili maailmaa.

Jari Sinkkonen antaa mielestäni parhaimman lastenkasvatusneuvon: 1. Katso lastasi 2. Katso lastasi 3. Katso lastasi. Miksi sitten katsoa lasta? Katsomalla opit tuntemaan lapsesi, etkä vain toteuta omia mielikuvia. Mitä sinun lapsesi tekee, tuntee, mistä on kiinnostunut, millainen hän on? Sinkkonen jatkaa, että mistään kasvatusopeista ei ole hyötyä, jos ne menee ohi, mitä juuri sinun lapsesi tarvitsee. Tästä olen myös samaa mieltä. Jokainen lapsi on yksilö. Ei ole mitään yhtä tapaa, joka toimii kaikille lapsille. Siksi oman lapsen tarpeiden tunteminen on erityisen tärkeää. Aloitin siis katsomalla lasta, seuraamalla hänen ilmeitään, liikkumistaan, tapaansa toimia.

Miten sitten lähdin lähestymään tätä lasta. Aluksi vain olemalla läsnä. Pitämällä sylissä, katsomalla silmiin (ensin pieniä hetkiä, koska vierasti myös liian pitkää katsetta). Leikkimällä muiden lasten keskellä niin, että lapsi oli sylissä. Rakentamalla pikkuhiljaa luottamusta. Tämä kesti muutaman kuukauden ja sen jälkeen duploleikki löytyi aivan yllättäen. Lapsi istui duplolaatikon vierellä, vihreä alusta edessään, mutta ei tehnyt mitään. Kokeilin aloitusta ojentamalla yhden duplon hänelle, jonka hän laittoi alustalle. Sen jälkeen toisen ja kolmannen, kunnes meillä oli neljä eriväristä tornia.

Kun löysimme leikin yhteisen sävelen, alkoi myös muut kanavat avatua. Ensin aukenivat puhekanavat, sitten rohkeentuivat teot. Vaikka se vei aikaa, olimme löytäneet yhteyden. Tämä ei ollut nopea prosessi, mutta erittäin palkitseva. Työni oli tuottanut tulosta. Tarkkaileva, arka lapsi oli tullut nähdyksi, löytänyt luottamuksen aikuiseen ja rohkeutensa ottaa oman tilan ryhmässä.

Kehoitan siis kaikkia Sinkkosen sanoin: 1) Katso lastasi 2) Katso lastasi 3) Katso lastasi. Katso ihailevin, hyväksyvin silmin. Sanattomasti kerrot samalla, että sinä ole minulle tärkeä.

img
Syli on lapsen oikeus

Välillä suurin ongelmani lasten kanssa työskennelläni on, miten sylini riittää kaikille sitä tarvitseville? Yhdessä tämänhetkisessä ryhmässäni on 12 lasta ja kaksi aikuista. Pienimmät hieman alle kolmivuotiaita. Kun aloitan uuden ryhmän kanssa, sanon ensimmäiseksi lapsille: Minun sylini on aina teille auki. Minun syliini saa tulla istumaan aina, kun tuntuu siltä. Miksi teen näin?

Kosketus on lapselle erittäin tärkeä. Hiusten pörröttäminen, halaaminen, sylissä pitäminen. Tästä ovat samaa mieltä moni kasvatuksen asiantuntija, muunmuassa lastenpsykiatri Jukka Mäkelä:

Minusta yksi vaarallisia tämän ajan kasvatusperinteitä on se, että ajatellaan, että lapsen pitäisi ensin itse ottaa käyttäytyminen hallintaan ja sen jälkeen hän saisi ikään kuin palkintona sylin, Mäkelä sanoo Ylen aamu-tv:n haastattelussa.

Syli on lapsen oikeus.

Kolmivuotias poikani on juuri siinä iässä, että tunteet kouhuvat ja kiukkukohtaukset ovat melkeinpä arkipäivää. Tunteet nousee nollasta sataan hetkessä ja suuria tunteita opetellaan käsittelemään. Usein näinä hetkinä vastaus on syli. Otan lapsen syliin ja rauhoitan. Annan tunnekuohun mennä ohi ja hengittelemme yhdessä rauhallisesti. Vasta sen jälkeen alamme keskustella siitä, mikä tunne oli ja mitä tapahtui. Näin lapsen ei tarvitse yksin yrittää opetella tunnehallintaa, vaan vanhempi antaa hänelle tukea uusien tunteiden tunnistamiseen ja hallintaan.

Töissä istun usein lasten leikkiessä lattialla. Lapset hyörivät ympärilläni ja usein tulevat ”tankkaamaan” hellyyttä. He istuvat hetken sylissäni ja jatkavat sitten leikkejä. Välillä on ruuhkaa ja sylin joutuu jakamaan. Parhaimmillaan jaloillani on istunut kerrallaan neljä lasta. Samaan aikaan lapset näyttävät minulle lelujaan, ajavat autolla olkapäillä ja mittaavat korvasta kuumetta leikkimittarilla.

Yritän huomioida lapsia tasapuolisesti. Nostan oikean käteni ja katson autolla ympäri kehoani ajavaa lasta silmiin. Sitten käänny sylissäni istuvaan ja ”syön” hetken leikkiruokaa. Vasemmassa korvassa tunnen kuumemittarin. ”Onko minulla kuumetta?” kysyn. Lapsi nyökkää ja lähtee hakemaan lääkettä. Koko ajan valppaanaolo ja tilanteen seuraaminen on rankkaa, mutta palkitsevaa. Lapset tuntevat selvästi olonsa turvalliseksi kanssani. Olen onnistunut työssäni.

Kosketus on tärkeää kaikenikäisten lasten kanssa. Olen elämäni aikana työskennellyt kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa, vauvoista teini-ikäisiin. Sylini on ollut aina avoinna myös vanhemmille lapsille.

On rippikoululeirin viimeinen ilta ja istumme rippikoululaisten sekä ohjaajien kanssa leirinuotion äärellä. Hiljainen puheensorina täyttää ilman ja istuskelen pitkällä puupenkillä ja luen. Viereeni istuu yksi leiriläistytöistä ja laittaa päänsä syliini. Silittelen päätä hiljaa ja jatkan lukemista. Tyttö makoilee silmät kiinni ja hymyilee. Jatkamme tätä vartin verran, kunnes tyttö nousee, hymyillen hän sanoo minulle ”kiitos”. Vastaan hymyyn ja tarkistuksena kysyn vielä: ”Kaikki hyvin?”. ”Nyt on”, tyttö vastaa ja lähtee kohti leirikeskusta.

Välillä ei tarvita muuta kuin kosketusta. Kosketus on merkki hyväksymisestä. Sanattomasti se kertoo, sinä olet tärkeä.

Sylillä on monta tarkoitusta. Syli on turva, sylissä on hyvä istua leikkiessä, jutellessa tai yhdessä telkkaria katsellessa. Syli on hyvä paikka silitykselle ja lämmön jakamiselle. Lapselle sen tulisi olla avoinna aina. Niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä.

Tämän kirjoituksen haluan lopettaa runoon, jota olen usein vetänyt vauvamuskarissa, mutta jonka ohje sopii kaikenikäisiin.

Syli

Rutista, rapsuta, rakasta,

silitä pientä päätä.

Lähelle ota, lämmitä

älä suukkojasi säästä.

Ole tuhlari hellien sanojen,

kosketa poskea kättä.

Hoivaa, helli ja hyväile.

Ota syliin empimättä.

-Katriina Ahosen kirjasta “Kiisseliviikset

img
Kuolemasta saa puhua

”Ei kuolemasta saa puhua”, kuuluu kirkas lapsenääni kesken hartauden. Perhekerhon hartauden yhdessä osassa on puhuttu kuolemasta ja tämä on ollut lapsen spontaani reaktio. Mielestäni kuolemasta saa, tai oikeastaan pitää puhua. Jos lapsi saa sellaisen mielikuvan, että kuolemasta ei saa puhua ja se on jotain pahaa, aiheuttaa se pelkoja ja epävarmuutta.

Aina ei tarvita edes hautajaisia. Ei ole kauaakaan, kun kolmivuotias poikani selitti leikkitietokoneen äärellä. ”Mä sain viestin yhdeltä ystävältä, se on kuolemassa.” Kuolemakysymys tuli siis aivan yllättäen. Olisin voinut vain ohittaa tämän huolettomasti heitetyn lauseen, mutta huomasin sen takana olevan pohdinnan. Kun keskustelimme asiasta toteamuksen juuret palautuivat päiväkodissa käytyyn keskusteluun kaverien kanssa. Yhdessä perheessä oli ollut kuolemantapaus ja lapset olivat päiväkodin pihalla puhuneet siitä. Keskustelimme poikani kanssa mitä kuolema oikein tarkoittaa, mitä tapahtuu ruumiille, mitä sielulle ja mitkä ovat hautajaiset.

Jos et sä nyt juo tätä, niin sä kuolet” käännyn ympäri ja näen äidin yrittävän antavan vettä rattaissa olevalle pojalle. Mietin kauhuissani, miten joku voi sanoa tuolla tavalla lapselle, kunnes kuulen vanhemman naisen (joka paljastuu lapsen isoäidiksi jatkavan). ”Niin, ihmisen pitää juoda tai sitten kuolee.”. Lastenkasvatus ”opit” olivat selvästi omaksuttuja, eikä itse mietittyjä (lisää tästä oma vai omaksuttu vanhemmuus artikkelissa). Kuolemalla ei tulisi uhkailla, eikä sen tulisi olla kiristyskeino saada lapsi toimimaan toivotulla tavalla. Pahimmillaan se voi aiheuttaa lapselle pelkoja niitä asioita kohtaan, joita kuolemalla uhkaillaan tai itse kuolemanpelkoa.

Keskustelimme eri ikäisten äitien kanssa suhtautumisesta kuolemaan ja miten puhua siitä lapsille. Eräs isoäiti kertoi kuinka hänen aikanaan kuolema pidettiin lähellä ja suhde siihen luonnollisena. Hänen veljensä oli kuollut nuorena ja tämä veli oli kuoleman jälkeen ollut kotona omassa sängyssään vielä yhden yön. Lähimmäiset pystyivät käydä hyvästelemässä pojan ja lapsetkin pitivät kuollutta sisarusta kädestä. Veli oli näyttänyt siltä, että olisi nukkunut rauhassa. Kohtaaminen oli lohduttava ja siitä jäi hyvä muisto.

Hautausmaa

Eräs äiti kertoi, että ei voi puhua kuolemasta itkemättä. Hän itki jo keskustelumme aikana. Kuolema on surullinen asia, johon usein kuuluvat kyyneleet. Mielestäni ei ole paha asia itkeä lapsen edessä, kunhan se ei ole hallitsematonta. Jos itsellä on suuria tunnelukkoja, on ne hyvä selvittää. Vanhempi on lapsen esikuva. Jos aikuinen ei selvitä omia tunneongelmiaan, siirtyvät ne helposti lapseen. Raisa Cacciatore puhuu hyvin tunnetaidoista ja siitä, että mitä jokainen aikuinen tekee oman elämänhallinnan eteen on lapsille ja nuorille eduksi. Kun aikuisella on terve suhde vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan, tarkoittaa se, että hänen on mahdollista opettaa myös lapselle sama.

Suuri kysymys on miten ja millä tavalla puhua lapsen kanssa kuolemasta. Mielestäni kuolemasta tärkeintä olisi puhua siitä luonnollisena elämään liittyvänä tapahtumana. Kuten esimerkeissäni tulee esiin, sitä ei saa käyttää lapsen uhkailuun, mutta siitä ei pitäisi kuitenkaan täysin vaieta. Tärkeää on myös tuntea oma lapsensa. Miten herkkä oma lapseni on? Mitä välineitä käytän kuolemasta keskustelemiseen? Kirjastosta ja kirjakaupoista löytyy surukirjallisuutta, mitä voi käyttää keskustelun apuna.

Ensimmäinen keskustelumme kuolemasta lapseni kanssa tapahtui yllättäen ja pyytämättä. Se loppui myös samalla tavalla. Keskustelun lopuksi poikani kohautti olkiaan ja sanoi: ”Okei”. Senhetkiseen tarpeeseen oli vastattu, eikä asia näyttänyt vaivaavan.

Surukirjallisuutta:

Finne A & Kota, M. 1990. Mutta tähtein tuolla puolen. Helsinki: Lasten keskus.

Parvela, T. 2009. Tuleeko vaari vielä takaisin? Helsinki: WSOY.

img
Ikävä on hyvä asia

Otan pari vuotiaan itkuisen lapsen äidiltä syliin ja kuiskaan korvaan: Ei hätää, sinulla on ikävä äitiä. Ikävä on hyvä asia. Se tarkoittaa, että välittää. Äiti tietää sen kyllä ja kun päivä on ohi, voit kertoa sen äidille.

Monilla lapsilla ikävä iskee juuri eron hetkellä. Sillä lapsi sanoo, minä välitän sinusta ja sinä olet tärkeä. Tulen kaipaamaan sinua. Monilla lapsilla ikävän tunne ilmenee aluksi itkuna. Epävarmuus ja pelko sekoittuvat vielä tuntemattomaan tunteeseen. Tunteenhallinta on keskeneräinen. Kun lapsi tottuu siihen, että äiti, isi, mummi, pappa tai muu läheinen tulee hakemaan lapsen päivän jälkeen muuttuu itku heilutukseksi – Kohta taas nähdään. Usein lasta helpottaa kun lapsen tunteen vastaanottaa ja sanoittaa. Näin lapsi saa tuntemuksilleen nimen ja hyväksynnän myös siitä, että tunne on hyväksytty.

Pääsemme ajamaan muutaman metrin kunnes takapenkiltä kuuluu: Minulla on ikävä Paavoa ja Annaa (nimet muutettu). Paavo ja Anna ovat poikani parhaat ystävät ja olemme juuri matkalla kotiin ensimmäiseltä vierailulta heidän kotonaan. Ilta on mennyt yhdessä leipoessa ja leikkiessä. Kolmivuotias poikani haluaisi heti takaisin, mutta luonnollisesti emme voi palata. Kotona poika on allapäin ja haluton tekemään mitään. Kivan illan päättyminen, jännityksen laukeamisesta johtuva väsymys ja ikävän tunteet painavat. Iltapuhteet eivät oikein suju, vaan poika vastustelee, vaikka yritän lauleskella iloisesti hampaidenharjauslaulua. Pysäytän tilanteen ja otan pojan syliin. ”Meillä oli kiva ilta, mutta nyt se on ohi. Sinua väsyttää ja sinulla on ikävä Paavoa ja Annaa. Ikävä tarkoittaa, että välität heistä. Paavo ja Anna välittävät myös sinusta ja varmasti ikävöivät myös sinua.” Poika katsoo minua otsa kurtussa ja tokaisee: Niinkö? Ja jatkaa heti perään: Niin varmaan onkin. Keskustelemme hetken siitä, mitä iltapuuhia Paavo ja Anna ovat lähdön jälkeen tehneet ja miten ikävöineet myös poikaani. Lopuksi ehdotan: ”Mitä jos lähettäisin Paavon ja Annan äidille kiitosviestin ja samalla toivoittaisimme Paavolle ja Annalle hyvää yötä?”. Poikani silmät kirkastuvat ja hän rientää hakemaan kännykkäni. Yhdessä muotoilemme ja lähetämme viestin. Loppuilta sujuu hyvin.

Lapset tarvitsevat apua tunteidensa sanottamiseen. Tuossa tilanteessa kivan illan jälkeen kiukutteleva lapsi voi tuntua monesta epäkiitolliselta. Miksi järjestää mitään kivaa kun kiitoksena on kiukutteleva lapsi? Ärtymyksestä voi nousta moniakin ajatuksia ja lapsen kannalta huonoja lausahduksia: ”Miksi sinä kiukuttelet, meillä oli niin kiva ilta?” (lapsen tunteen kyseenalaistaminen), ”Jos Paavon ja Annan luona tulee noin paha olo, niin sitten emme voi mennä enää toista kertaa” (uhkailu), ”Jos nyt käyttäydyt kiltisti, niin voimme mennä heille uudestaan” (lahjonta). Pahimmassa tapauksessa lapsi jätetään yksin tunteen kanssa.

Joillekin vanhemmille illan jälkeinen tunteenpurkaus voisi jopa estää tulevat vierailut. Miksi lähteä, kun sen jälkeen loppuilta menee täysin tapellessa? Tappelun voi kuitenkin välttää kun ymmärtää lapsen tunteet ja purkaa ne lapsen kanssa.

Lapset eivät ole hankalia tahallaan tai kiusallaan. He vasta opettelevat elämää ja tunteita. Meidän tehtävämme on auttaa siinä. Tunteita ei tarvitse pelätä. Niistä täytyy ottaa selvää.

Mökötys

img
Läsnä vai linjoilla?

Lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu kuinka sosiaalinen media ja sen tuomat ilmiöt ovat vaikuttaneet lasten kehitykseen ja kasvatukseen. Esimerkiksi vanhempien somettamisen ja kielellisen kehityksen viivästyminen on aiheuttanut depanttia. Uutiseen.

Itse olen seuraillut asiaa jo hetken aikaa. Ihan omien havaintojen perusteella työ- ja vapaa-aikana toteaisin, että vanhempien some-käytöksessä on parantamisen varaa, joillakin todella paljon. Tässä muutamia tapausesimerkkejä.

Katselen muutaman kuukauden ikäistä vauvaa ja hänen äitiään kahvilassa. Vauva istuu äidin sylissä ja kasvojensa edessä on äidin käsi ja kännykkä, jota hän näppäilee. Lapsi katselee kännykkää, näen silmien suurenevan ja katseen yrittävän kohdistua johonkin. Vauvan näkö on vasta kehittymässä. Mietin, kuinka vauva kokee tilanteen. Kännykkä on paljon lähempänä lapsen kasvoja kuin aikuisen, noin 15 senttimetrin päässä (testasin tätä kotona nuken avulla), aikuisen naamasta noin 30–40 cm. Ruutu on siis todella lähellä. Näköaistimukset ovat vauvalla vasta kehittymässä ja tällainen stimuluksien rypäs, mikä koko ajan muuttuvassa ruudussa (esim. facebookin selailussa) syntyy, ei varmasti tunnu lapsesta hyvältä. Eikä menekään kuin hetki kun lapsi itkee. Syitä tietenkin voi olla monia muitakin (nälkä, epämukava asento, äidin näköyhteyden puuttuminen), mutta en voi olla yhdistämättä juuri aloitettua kännykän selailua, vauvan silmän ja kasvonliikkeitä sekä siitä seurannutta itkua. Vauva itkee ja äiti kääntyy itkevän vauvan puoleen (ja onneksi laskee kännykän) todetakseen: Mikäs sulle nyt tuli? Sisälläni totean: ”Voisiko mahdollisesti olla se kännykän selailu?”, mutta suomalaisessa tuppisuu yhteiskunnassa kasvaneena jätän sillä kertaa sanomatta.

Kännykkä vauvan naaman edessä voi aiheuttaa epämukavuutta, mutta toimii myös epämukavuutena toisin päin. Ei ole kerta tai kaksi, kun katselen vanhempaa, joka keinuttaessaan lasta samalla selailee kännykkää toiselle kädellä. Katsekontakti tietenkin kännykässä eikä lapsessa. Ainoa hyvä on se, että lapsi on keinussa turvassa, vaikka vanhemman katse ei ole lapsessa. Joissain tilanteissa ei niin aina ole.

On kaunis kesäpäivä ja olen poikani kanssa ulkoilemassa. Keinutan häntä rantakeinussa ja samalla katselen rannan ihmisiä. Ihmisiä ei ole paljon. Yksi vanhempi pariskunta, pari lenkkeilijää koira mukanaan. Rantavedessä leikkii kaksi noin kolmivuotiasta poikaa. Etsin katseellä heidän vanhempaansa ja näen vähän kauempana naisen viltillä. Naisella on kännykkä kädessä. Ajoittain hän nostaa katseensa. Näissä tilanteissa huomaan valpastuvani, vaikka kyse ei ole omasta lapsesta. Lasten vahtiminen työn puolesta on jäänyt selkärankaan. Lapset leikkivät veden rajassa ja kun menevät kauemmaksi veteen, huutaa äiti heidät takaisin, kunnes vajoaa taas kännykkänsä lumoihin. Lapset saavat päähänsä lähteä vedestä ja mennä metsän reunaan äidin selän taakse. Kun äiti nostaa katseensa seuraavan kerran, hän näkee tyhjän rannan. Voin nähdä kuinka hänen sydämensä hypähtää kurkkuun ja hän nousee pikaisesti. Hän katselee rantaa ja kääntyy ympäri. Kestää hetken ennenkuin katse kohtaa pojat ja helpotuksen huokaus pääsee hänen huuliltaan.

Mietin jäinkö seuraamaan poikien kulkua sillä ajatuksella, että äiti ei mahdollisesti huomaa kännykän selailultaan, jos he vajoavat pinnan alle? Olisinko tehnyt samoin, jos äidin kädessä olisi ollut kirja? Kännykän selailusta tai muun median käytöstä on puhuttu nyt niin paljon, että joskus mielikuvat värittyvät. Britaniassa pihalampeen hukkuneen lapsen hengen vei äidin facebookin käyttö (Uutiseen). Aikaisempia laiminlyöntejä tällä äidillä oli aiemminkin. Mietin, että olisiko asiasta uutisoitu, jos syy olisi ollut joku muunlainen valvomisen laiminlyönti? Ruoan tekeminen, kirjan lukeminen tmv. Mikään ei tietenkään ole syy jättää kaksivuotiasta valvomatta. Valitettavasti lasten hukkumisia sattuu myös kotipihoilla, vaikka minkäänlaista somen käyttöä ei ole näkyvissä. Kaikkea ei aina voi pistää somen syyksi.

Somella on kuitenkin vaikutukset ja kyse ei aina ole pienistä lapsista, joihin aikuisten somen käyttö vaikuttaa. Vaikutukset voivat näkyä myös koluikäisissä.

Keskustelen koululaisten kanssa yhteydenpidosta, muunmuassa siitä että lähetämme vanhemmille sähköpostia. Eräs lapsi kommentoi tähän: Et sä saa mun äitiä kiinni sähköpostilla, se on koko ajan facebookissa. Yksittäisenä kommenttina lause jää leijailemaan ilmaan. Saman ryhmän kanssa leikimme teatteriesitystä, jossa sama lapsi esittää katsojaa. Lapsi leikkii näppäilevänsä kännykkää ja kommentoi kesken esityksen: Tää on koko ajan facebookissa, eikä näe esitystä.

Mieleeni pompahtaa heti Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriat. Lapsi toistaa sitä mitä on nähnyt. En tiedä kuinka paljon lapsen äiti viettää facebookissa, eikä minuuttimäärällä oikeastaan ole väliä. Lapsen tunne on aito ja sellaisena tilannetta tulee käsitellä.

Koko perheellä kännykät kädessä ravintolassa. Kännykkä korvalla ajaessa, kun lapset takapenkillä. Kännykkä korvalla lasta hakiessa. Lukuisia havaintoja, joita voisi jakaa. Olen toivottavasti saanut kuitenkin pointtini perille. Kun kädessäsi on kännykkä, tabletti tai läppäri ja katseesi siinä, et ole lapselle läsnä. 

Onneksi kuitenkaan aina ei ole näin. Usein todistan myös vanhempien aitoa läsnäoloa. Ihania hassutteluhetkiä ja pitkiä katsekontakteja. Kännykän hiljentämistä sen soidessa ja puhelun lopettamista lapsen nähdessä. Kun käsissämme on kännykkä, käsissämme on myös valinta. Puhelimen hiljennys on useimmissa malleissa vain yhden napsautuksen takana.

Naps.

img
Vahvuuksilla kohti hyvää! – luonteenvahvuusjaottelu ja havainnointi

Kolmivuotias lapsi leikkii hiekkalaatikolla ja tekee hiekkakakkuja. Kakku ei onnistu aivan kunnolla. Hän muussaa puolikkaaksi jääneen kakun ja toteaa: Ei onnistunut. Täytyy tehdä uudestaan. Ei saa luovuttaa. Sen jälkeen hän pitää pienen tauon. Minä olen Sinnikäs, hän jatkaa ja katsoo minuun. Vastaan katseeseen ja hymyillen vastaan: Niin olet, sinä olet Sinnikäs.

Hyvä, että en tällaisissa tilanteissa hyppää kattoon. Tyttö on sinnikäs, se näkyy muissakin tilanteissa. Se, että hän huomaa sen itse, on ilon aihe. Olemme muutama viikko sitten käyneet läpi vahvuushetkessämme sinnikkyyden. Alkaa tuntua, että työni tuottaa tulosta. Miksi minulle on ilonaihe, että lapset tuntevat omat vahvuutensa?

Odotan jännityksellä oman vahvuuskyselyni tulosta. Saan kaikki 24 vahvuutta siinä järjestyksessä miten ne sopivat minuun. 1. Oppimisen ilo. 2. Luovuus 3. Uteliaisuus 4. Toiveikkuus 5. Rakkaus. En ole yllättynyt. Näitä kaikkia käytän päivittäin työssäni ja opinnoissani. Se, että saan käyttää vahvuuksiani tekee minut onnelliseksi. Jos joku kieltäisi minua lukemasta tai käyttämästä luovuuttani, se ajaisi minut varmasti nuutuneisuuden ja passiivisuuden tilaan.

Uskon siis siihen, että kun ihminen saa toteuttaa luonteenvahvuuksiaan, hän voi paremmin. Näin uskoo myös Martin Seligman, yksi positiivisen psykologian perustajahahmoista. Hän on kirjoittanut paljon ihmisen luonteenvahvuuksista ja miksi niiden tunnistaminen auttaa ihmistä kohti parempaa, merkityksellisempää elämää. Tämä on todettu myös lukuisissa tutkimuksissa.

Mitä vahvuuksia ihmisellä voi olla? VIA-luokittelun mukaan on 24 luonteenvahvuutta, jotka on jaoteltu kuuteen hyveiden ryhmään.

I.Viisaus ja tieto, tiedon hankkimiseen ja käyttöön liittyvät kognitiiviset vahvuudet

1. Luovuus

2. Uteliaisuus

3. Arviointikyky

4. Oppimisen ilo

5. Näkökulmanottokyky

II Rohkeus, emotionaaliset vahvuudet, joita tarvitaan päämäärien saavuttamiseen vastarintaa (sisäistä tai ulkoista) kohdattaessa

6. Rohkeus

7. Sinnikkyys

8. Rehellisyys

9. Innostus

III Inhimillisyys, sosiaaliset kyvyt, joita tarvitaan toisista huolehtimiseen ja ystävystymiseen

10. Ystävällisyys

11. Rakkaus

12. Sosiaalinen älykkyys

IV Oikeudenmukaisuus, taidot joita tarvitaan yhteisössä elämisessä

13. Reiluus

14. Johtajuus

15. Ryhmätyötaidot

V Kohtuullisuus, kyky vastustaa liioittelua ja ylenpalttisuutta

16. Anteeksiantavuus

17. Vaatimattomuus

18. Harkitsevaisuus

19. Itsesäätely

VI Henkisyys, kyky antaa ilmiöille laajempaa merkitystä, transsendenssi

20. Kauneuden arvostus

21. Kiitollisuus

22. Toiveikkuus

23. Huumorintaju

24. Hengellisyys

+ Kaisa Vuorinen ja Lotta Uusitalo-Malmivaara lisännyt

25. Myötätunto

26. Sisu

Poikani rakentaa legoilla lattialla ja selostaa samalla tarinaa. Tällä kertaa tarinassa on rakettimiehet, jotka menevät autopesulaan. Hänellä on hyvä mielikuvitus ja tältä osin muistuttaa kovasti itseäni lapsuudessa. Tarinankertojan rooli taitaa kulkea geeneissä. Tarinankerronta on taito ja hyvä mielikuvitus ominaisuus, mutta mitä vahvuuksia lapseni ilmaisee?

Jokaisella lapsella on vahvuuksia. Meidän aikuisten tehtävä on auttaa heitä löytämään omat vahvuutensa. Miten sen voi tehdä? Ensimmäinen askel on tämä:

1. Havainnoi – Seuraa lapsen tekemisiä ja etsi tilanteita joissa hän osoittaa vahvuutta

2. Osoita ja nimeä – Kun lapsi osoittaa esimerkiksi rohkeutta, kehu ”Kun teit X, olit tosi rohkea!”

3. Neuvo – Kerro missä vahvuus on hyödyksi.

4. Anna myönteistä palautetta – Kehu vahvuuden käytöstä.

On myös hyvä muistaa, että vahvuuksia voi muokata ja oppia!

Kenenkään vahvuudet eivät ole kiveen lyöty ja toivottuja vahvuuksia voi harjoittaa ja kehittää.

Voit myös lapsen kanssa pitää seurantataulukkoa siitä miten vahvuus on kasvanut ja voimistunut!

Seuraavana askeleena voikin pitää lapsen omaa vahvuuspäiväkirjaa tai taulua ja lisätä elämään muitakin positiivisen kasvatuksen keinoja. Niihin neuvoja seuraavissa kirjoituksissa.

Kirjallisuutta ja linkkejä

Lotta Uusitalo-Malmivaara http://www.uusitalomalmivaara.fi/

Kaisa Vuorinen http://kaisavuorinen.com/

http://www.viacharacter.org/www/

Huomaa hyvä! – kirja ja toimintakortit

Huomaa hyvä! Vahvuusvariksen bongausopas

Building Happiness, Resilience and Motivation in Adolescents

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: