Tervetuloa Ilo olla yhdessä! - positiivisen kasvatuksen blogiin!

img
Nyt syöt tai itket ja syöt! – lapsuuden vaikutus lapsen suhteeseen ruokaan ja itseensä

”Nyt sä syö tai itket ja syöt!” kuuluu takaani. Hätkähdän ja käännyn seuraamaan tilannetta. Äiti kahden alakouluikäisen tytön kanssa kulkevat takaani pysähtyen läheisen roskiksen kohdalle. Äiti huutaa toisille tytöistä, joka on painanut katseensa maahan. Hänen kädessään on pieni jäätelötötterö, jota hän roikottaa kädessään. ”Nyt syöt sen jäätelön” tiuskaisee äiti. ”Mä en jaksa enää syödä tätä yhtään.” tyttö vastaa äidilleen. ”Kyllä sun täytyy syödä se loppuun, kun se on ostettu. Tässä menee rahat hukkaan ” äiti käskee ja jatkaa: ”Ihan sama asia niitten ranskalaisten kanssa. Miksi sä haluat niin isoja annoksia, jos et sä jaksa syödä niitä loppuun?”, ”Nyt jos se laitetaan roskiin, niin se olisi kuin laittaisi rahaa roskiin. Haluatko sä, että äiti laittaa rahaa roskiin?” Kaiken moittimisen keskeltä erotan hiljaisen pyynnön: ”Äiti, älä.” Tässä vaiheessa ilmeisesti äiti tuntee jonkun piston sydämessään ja havahtuu hieman tilanteeseen. ”No heitä se sitten tohon roskiin”. Lapsi heittää lopun jätskistä roskiin ja he lähtevät pois Särkänniemen portista.

Olin kuvitellut tämän lauseen jääneen jo vuosien taakse. Päässäni pyörii monenlaisia ajatuksia. Olisiko minun pitänyt puuttua asiaan ja puolustaa tyttöä? Pyytää äitiä rauhoittumaan ja tarjota vaikka vettä kuumana päivänä tunteiden säätelyn tueksi? Olisiko äiti huutanut minulle? Toisaalta parempi, että olisi sitten huutanut toiselle aikuiselle, kuin puolustuskyvyttömälle lapselle. Vai olisiko toimintani aiheuttanut lisää moitteita lapselle? ”Katso nyt, mitä aiheutit, ulkopuolisen tuli puuttua tilanteeseen” tyylisiä lauseita. Katseeni siirtyy vaunuihin ja nukkuvaan vauvaan. Tämä tilanne piti minut paikallaan. Alkukantainen vaisto suojella omiaan.

On todella helteinen heinäkuinen päivä, joten ymmärrän, että hermot voivat olla ihan jo sään puolesta tiukassa. Tiukassa voi olla myös raha, jolla päivän huvitukset ja herkut on ostettu. Odotukset niin vanhemmilla kuin lapsilla ovat suuret – ehkä välillä liiankin suuret. Konfliktitilanteen edessä jännitys, oletukset päivän kulusta ja pettymys purkautuvat ikävällä tavalla. Suusta tulevat ulos tunteet ilman säätelyä ja ehkä omassa lapsuudessa opitut sanat tai lauseet ilman suodatusta.

Ihmettelen kyllä myös tilanteen nurinkurisuutta. Jos oma lapseni sanoisi, että ei jaksa syödä jätskiä (niin on joskus käynytkin), minulla ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan. Kun on kyse herkusta, niin lapset eivät yleensä kieltäydy syömästä elleivät oikeasti ole täynnä ja lapset eivät kovin hyvin osaa etukäteen arvioida sitä, mitä jaksavat tai eivät jaksa syödä.

Asia jää vaivaamaan mieltäni, enkä pääse ajatuksesta irti. Silmissäni pyörii lapsen painunut pää ja korvissani soivat vanhemman soimaavat sanat. Syömiseen liittyvä pakottaminen, lapsen haukkuminen ja moittiminen. Tiedän, että nämä eivät ole oikein. Haluan saada kuitenkin lisää tietoa siitä, miten aikuisen sanat voivat vaikuttaa lapsen suhteeseen ruokaan. Kaikissa kasvatusasioissa en ole asiantuntija, joten otan yhteyttä erityisesti tunnesyömiseen ja syömishäiriöihin erikoistuneeseen psykologian maisteriin Katarina Meskaseen, jonka Pysäytä tunnesyöminen kirja on juuri ilmestynyt.

”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä” sanonta on tuttu ja tiedän vanhempien syömistapojen, kotona tarjottavan ruoan ja ruokiin liittyvien arvojen vaikuttavan lapsen ruokailuun, mutta miten tällaiset tilanteet mielestäsi voivat vaikuttavaa lapsen suhteeseen ruokaan?”

Katarina: Lapsuuden ruokakokemukset muodostavat aikuisuuden ruokasuhteen perustan. Parhaimmillaan syömistilanteet ovat mutkattomia, mukavia ja joustavia yhdessäolon hetkiä. Mutta pahimmillaan ruokasuhde voi vinoutua jo lapsena, jos syömiseen liittyy syyllistämistä, pakottamista, uhkailua, kiristämistä tai muuta vallankäyttöä. Se jättää ikävät jäljet myöhempiin syömisiin, jos vanhemmat varsinkin toistuvasti kommentoivat ikävään sävyyn lapsen syömisiä tai syömisiin liittyviä päätöksiä. Moni meistä yrittää edelleen aikuisenakin ikään kuin ”syödä pois” tai syömisen avulla ”nollata” lapsuuden ikäviä ruokakokemuksia. Monella syömishäiriöllä ja häiriintyneellä syömisellä on lapsuuteen asti ulottuvat juuret.

Pienet lapset osaavat varsin intuitiivisesti säädellä sopivan syömisen määrää, ja meidän aikuisten tehtävänä on kunnioittaa tätä itsesäätelyä ja lapsen omaa itsemääräämisoikeutta. Syyllistäminen ja syöminen eivät kerta kaikkiaan kuulu yhteen, kuten eivät muutkaan voimakeinot. Kannustaminen, palkitseminen, kehuminen ja rohkaiseminen ovat paljon parempia keinoja onnistumiseen. Vanhemmilla on iso mahti lapsen ruokasuhteen muodostumisessa.


Sain sinulta luettavaksi juuri ilmestyneen kirjasi ja täytyy sanoa, että se vei minut yllättävälle matkalle itseeni. Tiesin, että suhteeni ruokaan on aina ollut vaikea, mutta ajattelin ongelman olevan itsekurissa. Kirjasi sai minut ymmärtämään, että ongelmani olivat aivan muualla. Osittain lapsuudessani saamasta mallista, osittain mielikuvistani ruoasta, itsestäni ja tunteiden käsittelystä. Haluan tässä artikkelissa kuitenkin miettiä juuri lapsuutta ja keskustelin myös muutamien ystävieni kanssa heidän lapsuudestaan. Olen itse saanut rakastavan kasvatuksen ja vanhempani ovat olleet tukenani myös aikuisuudessa. Kaikessa vanhempani eivät (kuten minäkään en) ole täydellisiä. Muistan esimerkiksi, että minua on lapsena leikillään, kutsuttiin nimellä ”ikuinen nälkä”. En muista ihan mistä tämä nimitys johtui, mutta kai olin nälkäinen lapsi. Vaikka nimitys oli leikillinen, tuli minulle ajatus siitä, että minulla on aina nälkä. Vaikka kehoni ei ollut nälkäinen, mieleni loi nälän tunteen. Yhtä ystävääni vanhemmat olivat kutsuneet, taaskin leikillään, suursyömäriksi ja eräs tuttavani kertoi minulle olleensa se ”joka aina ottaa santsilautasen” ja jos ei ollut ottanut lisää ruokaa, niin vanhemmat olivat tiedustelleet ”onko hän kipeänä?”. Mitä tällaiset nimitykset tai leimat voivat vaikuttaa lapsen kuvaan itsestään?

Uskomuksemme itsestämme ovat monesti jäljitettävissä lapsuutemme tärkeiden henkilöiden sanomisiin ja hokemiin, jotka ovat ikään kuin sisäistyneet mielensisäiseksi todellisuudeksemme. Kun lasta kutsutaan, vaikkakin leikillisesti, ”ikuiseksi näläksi” tai suursyömäriksi, se ei voi olla vaikuttamatta siihen, minkälaisen mielikuvan lapsi muodostaa itsestään suhteessa ruokaan ja syömiseen. Nämä käsitykset itsestä muodostuvat myös helposti itseään toteuttaviksi ennusteiksi – kuten juuri kuvasit, että lopulta ajattelit itsekin, että sinulla on aina nälkä. Mielestäni lapsen syömiseen ei pitäisi liittää mitään liikanimiä, lisämääreitä tai lempinimiä, ei edes leikillisiä sellaisia.

Toiseksi usein, kun minua kiukutti joku asia, totesivat vanhempani: ”Tiialla on taas verensokeri alhaalla. Sen täytyy saada jotain syötävää.” Kiukku tuli siis vanhempieni mielestä aina siitä syystä, että en ollut syönyt. Muistan joskus jopa huutaneeni vanhemmille kiukuissani, että ”ei ole nälkä”. Jos kiukkuisena aina tarjotaan ruokaa, tuleeko aikuisenakin käsiteltyä tunteita syömisellä?

Lapsuudessa opitaan paitsi ruokasuhteen perusta, myös tunnesäätelyn perusta. Jos vanhemmat kerta toisensa jälkeen vastaavat lapsen kiukkuun tai tunteenpurkaukseen tarjoamalla syyksi nälkää ja ratkaisuksi syömistä, mennään metsään. Paitsi, että se on lapselle itselleen hyvin vähättelevää, se myös viestittää lapselle, että erilaiset hankalat tunnetilat vaativat aina ”ratkaisua” – ratkaisun ollessa aina ruoka ja syöminen. Siinä on riski, ettei lapsi koskaan itse opi säätelemään voimakkaita tunnetilojaan vaan aikuisenakin hakeutuu ruoan äärelle helpottaakseen voimakkaita tunnelatauksiaan. Pahimmillaan lapsi oppii, että voimakkaissa tunteissa ja niiden ilmaisemisessa on riski, että ne eivät tule kohdatuiksi vaan päinvastoin, ne tulevat vähätellyiksi, sivuutetuiksi. Tällöin hän oppii itsekin suhtautumaan väheksyvästi omiin tunteisiinsa.

Muistan myös, että lapsuudessani usein ruoalla lohdutettiin. Muuallakin kuin vain kotona. Minulla ja ystävilläni on kodin lisäksi tällaisia muistoja muun muassa päiväkodista ja koulusta. Tämä ilmeisesti oli aika yleistä 80-luvulla. Jos oli tapahtunut jotain ikävää (henkistä tai fyysistä, kuten kaatunut pihalla), tarjottiin mehua, keksiä tai muuta herkkua, jotta tulisi parempi mieli. Miten tällainen tapa vaikuttaa lapsen suhteeseen ruokaan? Tuleeko aikuisenakin lohduttauduttua ruoalla?

Ei ole ollenkaan tavatonta, että lapsen pahaa mieltä tai mielipahaa helpotetaan herkuilla – varmasti itse kukin miestä muistaa jonkun sellaisen hetken elämästään, jossa on saanut herkkuja mielipahaansa. Satunnaisesti tämä on varmasti ihan ok. Mutta jos vanhemmat tai muut tärkeät ihmiset järjestelmällisesti hyvittelevät lapsen pahaa mieltä herkuilla tai hemmottelevat surun, kiukun tai itkun kekseillä tai karkeilla kokonaan pois, lapsi ei opi kohtaamaan omaa mielipahaansa – tai vielä pahempaa, oppii hallinnoimaan omaa tunneilmaisuaan niin, että näyttää vain myönteisiä tunteitaan. Jos herkut ovat ainoa keino lohduttaa lasta, lapsi oppii varhain mallin, että hankalat tunteet voi ”ratkaista” tai tukahduttaa pois syömisen avulla. Aikuisuuden tunnesyömisen taustalla on monesti juuri tällaisia varhaisia ongelmallisia tunne-ruoka-assosiaatioita.

Meille kaikille oli myös tuttua ”lautanen tyhjäksi” – sääntö ja se, että buffetissa syödessä täytyi syödä ”koko rahan edestä”. Kirjoitat tästä myös kirjassasi. Voiko tämä vaikuttaa esimerkiksi siihen, että mielen ja kehon yhteys häiriintyy ja on vaikeampi tunnistaa, milloin on kylläinen?

Kukapa meistä ei olisi joskus syönyt itsensä aivan pinkeäksi, koska ”buffetissa kuuluu santsata koko rahan edestä”. Mutta jos toistuvasti syö ohi oman kylläisyyspisteen ja jos syömistä ohjaavat pääasiassa mielensisäiset voimat, kuten edellä kuvaamasi ”lautanen pitää syödä tyhjäksi” tai esim. ajatus ”syödään nyt kun ruokaa on tarjolla”, ollaan ongelmissa. Kun syömistä ei ohjaa enää elimistön kylläisyysviestit tyypillisesti syödään myös määrällisesti enemmän kuin tarve olisi; usein ähkyyn asti. Ylenmääräinen syöminen häiritsee tietystikin elimistön kylläisyysviestintää ja toistuessaan ähkysyöminen häiritsee mielen ja kehon yhteyttä. Suosittelen lääkkeeksi siihen tietoisempaa suhtautumista syömistilanteisiin, aikalisän ottamista buffetruokailuissa ja ennalta varautumista sellaisiin tilanteisiin, joissa syöminen yleensä lähtee käsistä. Vaatii sitkeää yrittämistä ja päättäväisyyttä jälleen herkistää itsensä elimistönsä lähettämille kylläisyysviesteille, mutta se on mahdollista – kunhan antaa itselleen mahdollisuuden kuulla oman kehonsa hienovaraisia viestejä ja vihjeitä.

Kiitos haastattelusta! Tässä tuli todella monta hyvää asiaa, mitä vanhempana tulisi pohtia ja mietiskellä, jotta lapselle kehittyisi hyvä suhde ruokaan ja itseensä.


Katarinan kirjasta (jota suosittelen lämpimästi jokaiselle!) voi lukea lisää Katarinan nettisivuilta.

Tämä artikkeli aloittaa uuden artikkelisarjani. Kerran kuukaudessa ilmestyy lapsen ja vanhemman syömiseen, kehon kuvaan, mielen ja kehon yhteyteen sekä terveelliseen ruokavalioon liittyviä artikkeleita. Artikkelitoiveita tai -ehdotuksia voi lähettää osoitteeseen positiivinenkasvatus@gmail.com.

img
Satsaa lapsen mieleen! – mielen ja hyvinvoinnin taitoja jo pienestä pitäen

Laulaja Benjamin Peltonen kertoi äskettäin haastattelussa elämästään, kokemastaan kiusaamisesta ja kuinka hän onnekseen haki siihen apua. Samaisessa artikkelissa oli mielestäni monta hyvää oivallusta nuorelta miehenalulta.

”Jengi treenaa kuntosalilla fysiikkaansa, mutta olen viime vuosina tajunnut, että on yhtä tärkeää treenata oman pään hyvinvointia.” Benjamin Peltonen, K&K, 24.8.2018

”Oma aika ja itseeni tutustuminen ovat olleet kaikkein arvokkainta. Olen nyt enemmän sinut itseni kanssa kuin koskaan aiemmin. Olen tajunnut, että itsevarmuuteen ei välttämättä tarvita ulkoisia tekijöitä. Aikaisemmin minulla oli niitä, mutta en todellakaan ollut itsevarma” Benjamin Peltonen. K&K, 24.8.2018

Koko artikkeli löytyy täältä.

Tämä artikkeli sai minut tarttumaan aiheeseen, jota olen pohtinut ystävieni kanssa jo pitkän aikaa. Miksi usein panostamme lapsen ulkoisiin tekijöihin enemmän aikaa ja rahaa kuin lapsen sisäisiin asioihin?

Saatamme laittaa paljon aikaa ja rahaa lapsen fyysisiin harrastuksiin. Kuskaamme monta kertaa viikossa kalliiseen harrastuksiin tai ainakin potkaisemme välillä pihalle, koska keho tarvitsee liikuntaa. Mutta miten usein jumppaamme lapsen mieltä? Aivot ovat lihas, joka tarvitsee myös treeniä, muutakin kuin koulutehtävät.

Hyvänä kakkosena listalla tulee usein lapsen ulkonäköön, vaatteisiin ja kenkiin menevät eurot. Lapsi voikin olla fyysisesti hyvässä kunnossa, yllään merkkivaatteet ja kädessään uusimmat pelit ja vehkeet. Mutta miten käy mielen? Kuinka paljon laitamme aikaamme ja näemme vaivaa tunnetaitojen opettamiseen tai viemme lapsen harrastukseen, jossa pääasiassa on juuri pääasiat eli ajatustaitojen opetteleminen tai hyvinvointitaitojen vahvistaminen?

En ole yhtään sitä mieltä, että liikunta tai vaatteet olisivat pahasta. Päinvastoin – liikunta vaikuttaa positiivisesti myös mieleen.  Toivoisin, että tämän lisäksi – en sijaan – satsaisimme myös lapsen mieleen.

Tällä hetkellä näyttää, että lapset voivat huonosti. Tilastoissa nousevat esiin mielenterveydelliset ongelmat ja syrjäytyminen. Jos lapset kulkisivat ilman vaatteita, saisimme nopeasti apua monelta taholta. Mielen järkkyessä apua on vaikeampi saada. Miten saisimme saman reaktion aikaan hyvinvointitaidoissa? Tällä lapsella ei ole hyvä olla – nopean toiminnan joukot kehiin!

Ongelmaan on varmasti monta syytä – tiedon puute, ajan puute tai vain puute – lapsi jää ilman läsnäolevaa aikuista.

Tottahan se on, että aivojen jumppaaminen vie enemmän aikaa ja jos tunnetaidot tai muut tarvittavat taidot eivät tule vanhemmilta luonnostaan, niitä pitäisi vielä ensiksi opetella itse – kuten minun itsekin on täytynyt.

Itse haluan kuitenkin satsata juuri lapsen mieleen. Haluan opettaa optimismia, ongelmanratkaisutaitoja, sosiaalisia taitoja, tunnetaitoja ja selviytymiskeinoja. Vahvistaa kasvun asennetta ja opettaa tietoisuustaitoja. Haluan, että lapseni tuntee omat vahvuutensa, hänellä on hyvä itsetunto, hän uskoo omiin kykyihinsä ja mahdollisuuksiinsa oppia uusia asioita.

Optimismi on kuin rokote masentuneisuutta vastaan” toteaa positiivisen psykologian isäksi kutsuttu Martin Seligman.

Siksi kasvatusmenetelmäni yhtenä pilarina on positiivinen psykologia. Se sisältää juuri niitä taitoja, joita haluan opettaa. Niiden avulla autan lastani lipumasta hyvinvoinnin mittarin miinuspuolelle ja nostan mahdollisimman korkealle plussalle kohti kukoistusta, jotta vastoinkäymisten tullessa – ja niitähän elämässä meille jokaiselle tulee – hänellä on tarpeeksi mielentaitoja selvitä niistä tai ainakin hänellä on matala kynnys pyytää apua – meiltä vanhemmilta tai muilta.

Ei ole todellakaan noloa käydä puhumassa asioistaan. Kannattaa jutella vaikka omille vanhemmille, ystävälle, koulukuraattorille tai psykologille. – Benjamin Peltonen, K&K, 24.8.2018

Jotta voisin olla toivomani vanhempi lapselleni, tarvitsen tietoa. Siksi luen, opiskelen, etsin tietoja ja treenaan aivojani. Teen joka päivä harjoituksia, jotta voin antaa lapselleni parhaimmat taidot pitää huolta omasta hyvinvoinnista – niin fyysisestä kuin henkisestä. Ja tietenkin myös antamani malli on tärkeä. Minun täytyy huolehtia myös omasta hyvinvoinnista.

Hyvähän se on, jos lapsella on hyvä fyysinen kunto ja vaatteet päällä. Itse toivoisin, että sen kaiken koristuksena olisi kuitenkin lapsen hymy. Merkkinä siitä, että myös lapsen mieli voi hyvin.

 

img
1-2-3 ulos! – kun lapsi ei suostu pukemaan

Yksi useimmin kysytyistä kasvatuskysymyksistä on, kuinka saan lapsen ja tarkemmin taaperon tai alle kouluikäisen pukemaan? Siirtymävaiheet ovat lapselle vaikeita. Usein jännitys ja vastarinta syntyy juuri pukemistilanteissa. Miten sitten positiivisen kautta saada lapsi pukemaan? Jokainen lapsi on erilainen, joten yhtä yksittäistä vastausta ei tähän tilanteeseen ole antaa, mutta voin antaa joukon mahdollisia ratkaisuja tilanteeseen. Mitä enemmän sinulla on mahdollisia ratkaisuja, sitä todennäköisemmin tilanne ratkeaa nopeasti. Jos ratkaisujen työkalupakista löytyy vain käsky ja sen jälkeen huuto, menee tilanteet varmasti aina samalla tavalla. Useamman ratkaisun kanssa, voit ottaa eri tilanteet ja lapsen käyttäytymisen syyt huomioon ja saada tilanteen ratkeamaan hyvin mielin.

 

Aloita miettimällä syytä

Tärkeintä on selvittää syy lapsen haluttomuuteen pukea. Onko kyse siitä, että lapsi ei pysty vai että hän ei halua? Jännittääkö lasta vai onko hänellä vain tylsää? Vai onko aamu mennyt täysin aikuisen ehdoilla ja lapsi tuntee, että häntä ei kuunnella? Syyn selvittämiseen vinkkejä aiemmasta artikkelistani Mieti – älä moiti! Kuinka puuttua lapsen ei toivottuun käyttäytymiseen osa 3

Alkuun voi tuntua, että nämä keinot vievät kauemmin, kuin lapsen käskyttäminen, lapselle jankkaus, uhkailu, kiristys, lahjonta tai lapselle huutaminen, mutta seuratessani useita tilanteita, tiedän sen olevan päinvastoin. Usein vanhemmat saattavat taistella jopa tunnin verran pukemisen kanssa ja pahimmillaan lähteä tilanteen lopuksi esimerkiksi päiväkotiin alaston lapsi toisessa ja vaatepino toisessa kädessä. Esittämilläni vaihtoehdoilla tilanteen voi parhaimmillaan ratkaista muutamassa minuutissa ja mikä tärkeintä, näistä tilanteista kummatkin lähtevät hyvin mielin jatkamaan päivää.

 

Jos lapsella on tylsää…

Pukeminen on lapsista yksinkertaisesti tylsää ja vaikka väliaikainen tylsyys ei ole pahasta, niin sen voi jättää muualle kuin pukeutumistilanteeseen.

Leikki

Vaatejuna

Aivan pienten lasten kanssa toimiva ratkaisu on esimerkiksi vaatejuna. Siinä vaatteet laitetaan jonoon ja vaatejonon päästä lähtee ”juna” tsut-tsut-eteenpäin. Samalla kun juna etenee, lapsi pukee päälleen. Junan sijaan voi olla myös mato, auto tai mikä tahansa muu lasta kiinnostava asia, joka voi kulkea jonossa. Kiirepäivinä esimerkiksi raketti..

Vaatepiilo

Lapsen kanssa voi myös leikkiä kuumaa-kylmää etsimisleikkiä vaatteiden kanssa. Aikuinen laittaa vaatteet eteiseen piiloon ja lapsen tehtävä on etsiä se aikuisen ohjatessa ”kuumenee”, ”kylmenee” ohjein lasta oikeaan suuntaan. Tarkoitus on aina löytämänsä vaate pukea ennen kuin lähtee etsimään toista.

Piiloa voi myös leikkiä sillä tavalla, että jättää vaatteista osan esiin (hiha tai sukan pää) ja lapsi saa etsiä vaatteet. Tässäkin etsitään ja puetaan yksi vaate kerrallaan.

Peili

Lapsen kanssa voi leikkiä myös pukemispeiliä. Se menee melkein samoin säännöin kuin tavallinen peilileikki, mutta siinä lapsi ei lähesty ”peilinä” olevaa aikuista, vaan pukeutuu. Aikuinen katsoo muualle ja lapsen on tarkoitus pukea ”salaa”. Välillä aikuinen katsoo lasta ja tällöin lapsen on tarkoitus pysähtyä patsaaksi. Sitten kun aikuinen taas kääntää pään pois, lapsi jatkaa pukeutumista ja niin edelleen.

Arvaa mikä seuraavaksi?

Olen leikkinyt lapsen kanssa myös vaatteiden pukemisarvausta. Tässä aikuinen ensiksi arvaa, minkä vaatteen lapsi laittaa seuraavaksi päälleen ja sitten laittaa silmät kiinni. Sitten lapsi pukee päälleen jonkun vaatteen. Sitten katsotaan onko aikuinen ”arvannut” oikein. Tätä jatketaan kunnes kaikki vaatteet ovat päällä. Leikki menee usein niin, että lapsi laittaa päälleen aina sen vaatteen, jota aikuinen ei ole sanonut, mutta pääasia tässä ei olekaan, meneekö leikki ”oikein” vaan että vaatteet menevät päälle.

Mahdollisia pukeutumiseen liittyviä leikkejä on satoja, joten mieti, mistä leikistä lapsi tykkää ja miten sen voisi liittää pukeutumiseen.

Laulu

Useimmat lapset tykkäävät laulamisesta. Tässä ei tarvitse olla mitään tiettyä laulua, vaan voi hieman soinnuttaa puheääntä tai voi laulaa jonkun tutun lastenlaulun sävelin vaihtamalla sanat pukemiseen sopivaksi.

Jos aloittaa laulamisen alusta asti, se tulee luonnostaan pukemistilanteissa ja myös lapsi tottuu siihen. Tällä hetkellä laulan päivittäin pukiessani 4kk kuopustani. ”Laitetaan nyt sukka, sukka, sukka, laitetaan nyt sukka (lapsen nimi).” Ja näin joka vaatteen kohdalla. Toivon tämän ennakoivan toiminnan auttavan meitä, kun lapsi saavuttaa tahtoiän (uhmaikä). Se vahvistaa myös minun ja lapseni yhteyttä sekä viihdyttää vauvaa pukeutumistilanteessa. On helpompi pukea nauravaa kuin huutavaa vauvaa.  

Huom! Lapsi ei välitä millaisella äänellä aikuinen laulaa, joten tässä ei kannata kokea ramppikuumetta. 🙂

Loru

Loruttelu on myös hyvä vaihtoehto laulamiselle.

Voit keksiä lorun itse tai ottaa jonkun valmiin. Kirjoista ja netistä löytyy useita pukeutumisloruja ihan hakukoneiden kautta. Vaihtoehdoista voit valita itseäsi miellyttävän lorun ja opetella sen pukemisen avuksi.

Huumori

Huumori on hyvä vaihtoehto varsinkin jos tilanne on jo ehtinyt lähteä ikävään suuntaan. Huumorilla voit palauttaa yhteyden lapseen ja saada tilanteen nytkähtämään eteenpäin.

Lapsen vaatteet makaavat lattialla ja lapsi mököttää niiden vieressä. Päätän ottaa huumorin keinot käyttöön ja yritän alkaa pukea lapsen vaatteita päälle, muka huomaamatta niiden olevan lapsen. Sitten ihmettelen suureen ääneen: ”Mitä ihmettä? Miksi nämä vaatteet eivät mene päälle? Olenko minä kasvanut yön aikana jättilaiseksi? Apua!”. Näin ”kauhistelen” ja huomaan lapsen kikattavan vieressä. Sitten hän nappaa vaatteista ja tokaisee: ”Ne on minun” ja alkaa pukemaan niitä päälleen.

Huumori on taitolaji, joten mieti, mikä naurattaa lastasi ja etsi mielen naurunappula.

 

Jos lasta jännittää…

Oletteko kenties menossa johonkin lasta jännittävään paikkaan? Lääkäriin, uuteen harrastukseen tai huvipuistoon?

Taltuta jännitys sanoittamalla ja ennakoimalla. Ole empaattinen ja kerro ymmärtäväsi lapsen tunnetilaa. Miettikää etukäteen, mitä päivän aikana tulee tapahtumaan, mihin menette, mitä siellä tapahtuu? Pohtikaa myös lapsen kanssa mikä auttaisi häntä jännityksen kanssa. Haluaako hän olla sylissä, auttaisiko pehmolelun mukaanotto vai laitetaanko sormeen näkymätön rohkeussormus tai taskuun kourallinen suukkoja?

 

Jos lapsi tuntuu haluavansa itse päättää…
Kerro minulle – menetelmä

Kiireinen aamu ja koko ajan aikuisen ehdoilla meneminen, saattaa nostaa lapsessa vastarintaa sen takia, että hän ei tunnu saavan vaikuttaa mihinkään. Näihin tilanteisiin toimii ”kerro minulle – menetelmä”. Siinä kerrotaan tavoite ”päästä ulos” ja mitä siihen tarvitaan ”kaikilla on vaatteet päällä”. Sitten kysytään lapselta, että mitä aikuisen pitäisi tehdä tai sanoa, että näin tapahtuu?

Meillä on ollut huono aamu ja pukeminen ei ollut sujunut silloin 4-vuotiaan esikoisen kanssa ollenkaan. Lopulta lysähdän lattialle ja viimeisenä keinona mieleeni tulee ”kerro minulle” menetelmä. Katson, myös lattialla makaavaa, lastani, selitän tilanteen ja lopuksi sanon ”kerro minulle mitä minun tulisi sanoa, että pääsemme ulos?”. ”Dippadappadui”, vastaa lapseni. Kulmakarvani kohoavat ihmetyksestä, mutta toistan: ”Dippadappadui”. Tämän kuultuaan lapsi alkaa pukea ja pääsemme viimein ulos. Tässä tapauksessa lapsi halusi vain olla osa ratkaisua, osallistua päätöksentekoon. Kun lakkasin yrittämästä ”työntää lasta” tilanteen läpi ja otin lapsen mukaan ratkaisuun, vastarinta katosi ja yhteistyö alkoi.

Vaikuttaminen voi tapahtua myös antamalla lapselle vaihtoehtoja: ”Laitatko sinisen vai punaisen pipon?” tai ”Laitatko nahkahanskat vai sormikkaat?”. Osallistamalla lapsen mukaan toimintaan, yhteys säilyy ja yhteistyö sujuu paremmin.

Anna lapsen vaikuttaa

Jos pukeminen ja lähteminen on jatkuva ongelma, on hyvä kuunnella lasta tarkemmin. Mikä pukemisessa lasta haittaa? Onko liian vähän aikaa, onko lattialla vaikea pukea tai onko monen lapsen samaan aikaa pukiessa liikaa hälinää?

Ratkaisuksi voi miettiä pukeutumiskelloa, pukeutumistuolia, taustamusiikkia pukeutumisen ajaksi tai omaa pukeutumistilaa. Joskus ratkaisu voi löytyä ympäristötekijöistä.

Tulee tilanne, jossa minusta tuntuu, että pyydän kauniisti ja lapseni mielestä en. Lopulta kysyn lapseltani, miten hän haluaisi minun pyytävän. Hän vastaa ”aloita sanomalla voisitko?”. Tämä sopii minulle. Jatkossa aina kun muistan aloittaa pyynnön sanalla ”voisitko…”, tilanne menee hyvin. Niin paljon kun sanomme lapselle ”pyydä kauniisti”, myös meidän aikuisten on tärkeää muistaa tehdä samoin. 

 

Jos pukemista täytyy vielä harjoitella…

Pienen lapsen kohdalla pukeutuminen voi vaatia vielä opettelua. Aivoihin ei ole vielä tullut tarpeeksi vahvaa mallia pukeutumisesta ja eteisessä voidaan seistä sormi suussa, miettien ”mitä tuo aikuinen minulta oikein haluaa?”

Avuksi voi ottaa esimerkiksi kuvat. Lapsi voi piirtää eri vaatteiden kuvia, kuten sukat, housut, paita tai ne voidaan printata. Hyvä maksuton kuvapankki on esimerkiksi papunet.

Kuvia voi näyttää lapselle kertomaan, mitä hän pukee seuraavaksi tai sitten kuvat voi laittaa seinälle sinitarralla ja seinään viiva. Aina kun lapsi on pukenut kyseisen vaatteen päälle, hän saa siirtää kuvan viivan toiselle puolelle. Kun kaikki kuvat on toisella puolella, kaikki vaatteet ovat päällä.

Joskus apuna voi olla vertaispukeminen. Lapsi saa pukea samaan tahtiin esimerkiksi nuken päälle vaatteita. Vertaispukijana voi toimia myös aikuinen. Tuodaan omat vaatekasat viereen ja sitten vuorotellen puetaan vaatteet alusvaatteista alkaen.

Joskus lapsen voi olla vaikea päättää, mistä aloittaa ja mitä kaikkea nyt pitikään laittaa päälle? Rutiinit auttavat tässä tapauksessa. Se, että pukeutuminen tehdään aina samassa järjestyksessä. Ensiksi alushousut, oikea sukka, vasen sukka, housut tai hame ja niin edelleen, luo toistettavuutta lapsen mieleen. Lapsen aivot toimivat tehokkaammin kun niiden ei tarvitse aina miettiä, mitä seuraavaksi, vaan sama toiminta seuraa aina toista.

Muista myös aina nähdä lapsi edistyksen kautta. Älä siis mieti tai luettele, mitä kaikkea lapsi ei vielä ole pukenut, vaan nosta esiin jo kuljettu matka. ”Hienoa, olet päässyt alkuun, oikea sukka on jo jalassa! Mitä meneekään seuraavaksi päälle?”

 

Jos lapsella tuntuu olevan liikaa vauhtia…

Joskus tilanne on se, että lapsi ei pysähdy itse miettimään tilannetta. Voikin olla tarpeen, että aikuinen ”pysäyttää tilanteen”. Lapsi saattaa esimerkiksi pelkissä alushousuissa tai pikkareissa juoksennella ympäri taloa. Siinä tilanteessa lapsen pysäyttäminen rauhallisesti sanomalla ”minulla on asiaa” ja kertomalla, että nyt on aika lähteä ulos. Sitten siirtää tilanne lapsen mietittäväksi, ”Mitä tarvitaan, että pääsisimme ulos?”. Usein lapsi toteaa tässä vaiheessa ”vaatteet” ja lähtee pukemaan. Jos näin ei tapahdu, voi lasta johdattaa kohti oivallusta kysymällä uteliaasti: ”Mitä sinulla on päällä nyt?” ja lisätä sitten ”Mitä vielä tarvitaan?”. Usein lapsi tarvitsee vain apua pysähtymiseen ja tukea ajatteluun.

Jos tuntuu, että lapsen kierrokset eivät aikuisen pysäytyksellä rauhoitu, voi olla tarpeen käyttää hetki yhteiseen rauhoittumiseen ja antaa lapsen käyttää itsesäätelyvälineitä.

Siihen vinkkejä lisää: Lapsen itsesäätely – miten tukea lapsen itsesäätelyä?

 

Sisäinen motivaatio luo jatkuvuutta

Parhaiten pukeutuminen onnistuu, kun lapsi ymmärtää, miksi pukeminen on tärkeää ja miksi se kannattaa? Lapsi kokee toimintansa hyödylliseksi. Ajattelen, että lapsen kanssa on olemassa kahdenlaisia tilanteita, toimintatilanteita ja opetustilanteita.

Toimintatilanteissa on tavoite on saada lapsi toimimaan tilanteen tarpeen mukaan, esimerkiksi lapsi pukemaan. Opetustilanteissa tavoite on lisätä lapsen tietoja ja taitoja, esimerkiksi saada lapsi ymmärtämään, miksi pukeminen on tärkeää. Kaikki tilanteet eivät voi olla toimintatilanteita, koska silloin lapsi ei itse ymmärrä toiminnan tärkeyttä ja sisäistä tarvittavaa taitoa tai tietoa. Kaikki tilanteet eivät myöskään voi olla opetustilanteita, koska silloin arki muuttuisi liian raskaaksi ja aikaa vieväksi. Yllämainituista ratkaisuista suurin osa oli tällä kertaa toimintatilanteiden ratkaisuja. Opetustilanteissa asian käsittelemiseen käytetään enemmän aikaa ja lapsen kanssa mietitään pukemisen tärkeyttä.

Opetustilanteessa voi esimerkiksi toimia näin: Avatkaa ikkuna ja kokeilkaa kädellä ulos tai katsokaa ikkunassa olevaa lämpömittaria. Miettikää yhdessä millaiset vaatteet ovat parhaimmat tällaisella ilmalla? Ei liian kylmästi, jotta ei sairastu, mutta ei liian kuumasti, ettei tule tukala olo. Voitte miettiä mihin tilanteeseen olette menossa. Puetaanko päälle juhlavaatteet, ulkoiluvaatteet vai onko tarpeen pakata mukaan vaikka uimahousut? Voitte pohtia myös, mitä varten vaatteita on ylipäätänsä olemassa? Lämmön tai suojan takia vai haluammeko viestiä vaatteilla jotain muille? Ehkä lempiväriämme tai suosikki supersankaria tai ohjelmaa? Millaisista vaatteista lapsi tykkäisi? Isomman lapsen kanssa voi myös miettiä vaatteiden tuunausta? Haluaisiko lapsi vaatteeseen koristeita, esimerkiksi nappeja, rintamerkkejä tai piirtää kangastusseilla? Kun lapsi pääsee osallistumaan, tulee pukemisestakin mielekkäämpää ja itse tuunattuja vaatteita kannetaan usein ylpeydellä.

 

Millä tunteella sinä tulet tilanteeseen?

Jos uloslähtö on ainaista tappelua, voi olla että aiemmat tilanteet ruokkivat nykytilannetta. Saatat huokaista syvään ennen kuin pyydät lasta pukeutumaan. Olemuksesi jännittyy juuri ennen tilannetta. Nämä kaikki tarttuvat lapseen empatianeuronien eli peilisolujen takia. Sinun hermostuneisuus tai kireys tarttuvat lapseen. Jos samalla puhiset ”aina tää on näin vaikeaa” ja ”joka kerta menee tällaiseksi”, luot lukkiutuneita tilanteita. Lapsi ajattelee, että tällä tavalla ulos lähteminen aina menee ja ei usko voivansa vaikuttaa tilanteeseen. Jo tämän takia lapsi voi vastustella pukemista. Hänellä on aikaisempia huonoja kokemuksia ja pelko sekä jännitys nousee pukemistilanteissa, joko tietoisesti tai alitajuisesti.

Vaikka kaikki aiemmat pukeutumistilanteet olisivat menneet päin honkia, on hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä uskoen hyvään. ”Tänään kaikki menee hyvin”, ”Me osataan tää”, High-five läpsy tai halaus lapselle tilanteen alussa, luovat paremmat mahdollisuudet onnistumiseen.

Hyvä on myös muistaa oma malli. Jos itse mariset esimerkiksi puolisolle siitä, miten ikävää on, että talvella pitää pukea niin paljon päälle tai vaatteet ovat huonosti päällä, on siellä aina myös yhdet pienet korvat kuuntelemassa. Tee pukeutumisesta kivaa. Sitä voi harjoitella vaikka pitämällä lapsen kanssa joku ilta muotinäytöksen, jossa kokeilette eri vaateyhdistelmiä ja kävelette ”catwalkilla”.

 

Muista ennakoinnin voima

Siirtymätilanteita voi helpottaa monen ennakoivan toimen avulla. Lapselle saattaa olla helpompi siirtyä, jos hän on saanut edellisenä iltana valita vaatteensa valmiiksi. Siirtymätilanteiden jännitystä helpottaa se, että lapsi myös tietää, mihin ollaan menossa ja mitä tapahtuu. Varsinkin jos kyse on uudesta paikasta, on tärkeää, että jännitys ei estä lasta toimimasta. Pohdi siis tilannetta etukäteen. Miten voin ehkäistä pukeutumistilanteen kärjistymistä ja mitä teen jos tilanne menee solmuun?

Ennakoinnista lisää: Arjen suojatiet – Ennakoiva vanhemmuus

 

Sinä tunnet lapsesi parhaiten

Se, mikä ratkaisee tilanteen on täysin kiinni sinusta ja lapsesta. Mitä paremmin tunnet lapsen, sitä helpompaa on löytää tilanteeseen sopiva ratkaisu.

Yksi kurssilaiseni kertoi, että heillä puetaan ”piilossa”. Hän leikkii, että ei ole näkevinään lapsen pukemista ja kun lapsi sitten pukee, hän ”hämmästelee” asiaa suureen ääneen. ”Mitä ihmettä? En nähnyt ollenkaan! Miten tämä tapahtui?” Tällaisella leikillisellä ja humoristisella otteella tilanteet ratkeavat kuulemma todella helposti.

Luota siis omaan intuitioon ja käsitykseen lapsesta. Älä kuitenkaan päästä itseäsi liian helpolla. Vaikka joku keino toimii (esim. lapselle huutaminen), se ei tarkoita, että se olisi paras tapa. Mieti siis keino, jolla tilanne ratkeaa sillä tavalla, että niin sinä kuin lapsesi lähdette tilanteesta hyvin mielin.

 

Muista armollisuus

Haluan aina loppuun muistuttaa, että aina ei voi onnistua. Päivät vaihtelevat ja välillä väsymys, stressi tai muu tilanne vaikuttaa tilanteen kulkuun. Lapsi ei vaadi sinulta täydellisyyttä, eikä sinunkaan tulisi. Parasta on pyytää anteeksi, yrittää oppia tilanteesta ja seuraavalla kerralla yrittää paremmin.

 

Ja vielä yksi asia

On hyvä, ottaa huomioon, että pukeutumisvaikeudet voivat kertoa myös muusta, esimerkiksi lapsen aistiyliherkkyydestä. Tällöin tilanne ei välttämättä ratkea millään näistä, vaan täytyy ottaa huomioon myös paljon muita asioita. Tämä kuitenkin vaatii oman kirjoituksensa, joten jätän tämän vain yhtenä mietittävänä vaihtoehtona. Jos tuntuu, että mikään ei tunnu auttavan ja pukeutumistilanteet tuntuvat aina olevan yhtä taistelua, voi vastaus olla lapsen erityisyydessä.

 

Mikä on sinun ratkaisusi tai mikä toimii teillä? Jätä vinkkisi muille kommentteihin! 🙂

 

Ihania ja hauskoja pukeutumishetkiä!

 

img
Kohti kutsumustyötä – iloa ja hyötyä itselle, perheelle ja muille ihmisille

(Olen saanut opiskelupaikan Joyllalta, koska intohimoni on kirjoittaa positiivisesta psykologiasta. Tulen kirjoittamaan koulutus kokemuksistani ja oppimistani asioista myös blogiin. Mielipiteet ja kirjoitukset ovat omiani.)

 

Aloitan syyskuussa koulutuksen, jota olen odottanut jo neljä vuotta. Kyse on Joyllan Positive Psychology Practitioner verkkokoulutuksesta. Se on ainoa Suomessa oleva laaja-alainen positiivisen psykologian koulutus. Tämä koulutus on askel kohti kutsumustyötäni.

Työllä on suuri vaikutus ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Se heijastuu myös parisuhteeseen ja perheeseen. Jokainen työ voi olla kutsumustyö, kunhan se vastaa ihmisen ja ympäristön tarpeisiin.

Kutsumustyö on ihan tavallista työtä. Se vain tuntuu erilaiselta: kutsumustyössä tekeminen on itsessään palkitsevaa. – Lauri Järvilehto

Kutsumustyö on sisäisesti motivoivaa, siinä on mahdollisuus onnistua ja oppia epäonnistumisista. Siinä täyttyy ihmisen psykologiset perustarpeet, vapaaehtoisuus, kyvykkyys ja yhteenkuuluvuus sekä hyvän tekeminen. Se on merkityksellistä itselle, tuo hyvää perheelle ja siitä on iloa tai hyötyä muille ihmisille.

Työ liittyy myös kasvatukseen. Se miten suhtaudumme työhön ja miten puhumme työstä, vaikuttaa lapsen ajatuksiin ja odotuksiin työn tekemisestä. Olemmeko tyytyväisiä omaan työhömme? Millaisen kuvan lapsi saa puheistamme työnteosta? Onko se urakoimista, jonne mennään rahan takia vai mielekäs osa elämää, jossa saa toteuttaa itseään ja vahvuuksiaan? Puheemme vaikuttavat lapsen haluihin opiskella ja pyrkiä työelämään. Olen kirjoittanut tästä aiemmin. Artikkeliin täältä.

Metsätalosta löytyi henkinen koti

On syksy 2014 ja seison unioninkatu 40:n rappusilla. Seuraan sisään virtaavaa ihmismassaa. Kohta on alkamassa Helsingin yliopiston uusi luentosarja näkökulmia positiiviseen psykologiaan. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt, kuinka paljon tämä pieni kahden opintopisteen luentosarja tulisi muuttamaan elämääni. Huomaan pian, että tässä on jotain erilaista. Olin opiskellut jo kauan yliopistolla, mutta ensimmäistä kertaa en ollut poissa yhdeltäkään luentokerralta. Syy oli siinä, että siellä tuntui kodilta, henkiseltä kodilta. Innokkaasti kuuntelin luennoitsijoiden joka sanan. Ajatukset virtasivat päässäni ja koin joka kerta oivalluksia sekä ”ahaa” elämyksiä. Halusin tietää enemmän ja enemmän. Luentojen välissä luin kirjoja ja etsin tietoa luennoitsijoiden aiheista.

Elämän merkitys on tehdä itselleen merkityksellisiä asioita siten että tekee itsestään merkityksellisen muille ihmisille. – Frank Martela

Tämä sai minut miettimään omaa elämääni. Teenkö sitä, mitä oikeasti haluan tehdä? Ovatko tekoni merkityksellisiä itselleni ja muille? Onko työni sisäisesti motivoivaa ja tuoko se aitoa iloa tai hyötyä muille ihmisille?

Olin jo ennen tätä opiskellut paljon. Ammattikorkeakoulussa teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, erityisalueena lapsi- ja nuorisoteatteri. Lähdin opiskelemaan alaa itse nuorisoteatterin kasvattina ja ajattelin teatterityön kautta voivani auttaa toisia nuoria. Sen jälkeen opiskelin teologiksi, koska ajattelin seurakuntatyön kautta voivani auttaa ihmisiä. Kummatkin ovat olleet antoisia, mutta se jokin on jäänyt puuttumaan. En lue vapaa-aikana näytelmiä enkä teologisia teoksia. Tartun kuitenkin kerta toisensa jälkeen positiivisen psykologian ja kasvatusalan kirjoihin ja luen joka päivä siihen liittyviä artikkeleita.

Onnistumisen tunne vie eteenpäin

Kurssin jälkeen odottelen oppimispäiväkirjan arvostelua. Mennessäni katsomaan tulosta, huomaan myös viestin. ”Emme yleensä anna sanallista palautetta, mutta sinun tapauksessa teemme poikkeuksen. Olet saanut viitosen kaikilla oppimispäiväkirjan alueilla, vain alle kymmenen monen sadan kurssilaisista on saanut näin hyvän arvion. Onneksi olkoon hyvästä työstä!” Tarkemman sanallisen arvioinnin olen valitettavasti hävittänyt yliopiston sähköpostin uudistuessa, mutta nämä kohdat ovat jääneet selvästi mieleen. Olin samaan aikaan hämmentynyt, iloissani ja innoissani saamastani palautteesta. Tämä on minulle ensimmäinen merkki siitä, että olen menossa oikeaan suuntaan. Onnistuminen lisää pystyvyyden tunnettani ja haluan lisää.


Ihminen ei tarvitse tutkintoaan vastaavaa työtä, vaan intohimoaan vastaavaa työtä. – Lauri Järvilehto

Kurssin jälkeen alkaa itsenäinen aherrus, koska Suomessa ei ollut silloin enemmän positiivisen psykologian opintoja. Ahmin tietoa ja mietin, olisiko minun mahdollista lähteä opiskelemaan ulkomaille, jossa positiivisen psykologian opintoja olisi tarjolla. Se ei kuitenkaan monen syyn takia lopulta onnistu. Teen seuraavan kesän psykologian perusopintoja ja jatkan aineopintoihin. Tutustun tarkemmin muihin psykologian suuntauksiin, psykoanalyyttisestä ratkaisukeskeiseen, mutta se vain vahvistaa alkuperäistä ajatusta. Positiivinen psykologia on lähimpänä sydäntäni.

Matka sisäisen motivaation lähteelle

Positiivinen psykologia kattaa laajan alueen ja kestää hetken löytää se oma juttu. Ensimmäinen vuosi menee lukiessa, etsiessä tietoa ja tutkaillessa omia tuntemuksia. Pikkuhiljaa löydän oman tieni, vahvuuksieni ja aiemman työkokemukseni kautta. Lapset ovat aina olleet sydäntä lähellä ja olen tehnyt eri-ikäisten lasten kanssa töitä aina 13-vuotiaasta lähtien. Olen ahkeran lukemisen kautta löytänyt myös positiiviseen psykologiaan liittyvään positive parenting suuntaukseen. Lopulta ajatusketju aukeaa minulle ja vastaus on selvä. Positiivinen psykologia vie positiiviseen pedagogiikkaan ja lopulta positiiviseen kasvatukseen. Samana syksynä avaan positiivisen kasvatuksen blogisivut. Haluan kertoa tästä myös muille.

Vastoinkäymiset kirkastavat tavoitetta

Matkalla on ollut myös vaikeita aikoja, jolloin olen miettinyt, pitääkö koko homma laittaa seis. Palkkatyön ohella jatkuva opiskelu ja blogin kirjoittaminen vei aluksi ison osan vapaa-ajasta. Aika tuli niin ongelmalliseksi, että jotain oli tehtävä. Päädyin vähentämään työtunteja palkkatyöstä. Tämä vaati uutta taloudellista suunnitelmaa perheelle, mutta auttoi ajan puutteeseen. Aika ei ollut kuitenkaan ainoa ongelma.

Ei ajallisesti, mutta ajatuksellisesti.

Sulla on joku kirjoitus kesken, mieheni toteaa kesken iltakävelyn. ”Joo, on.” vastaan varmaan samalla hajamielisyydellä, kun olen matkan aikana vastannut hänen tai lapseni kysymyksiin. Mielessä pyörii viikon aihe ja siihen liittyvä blogikirjoitus. Mieleni kirjoituskoneella näppäilen kävellessämme muistiin ajatuksia, joita kävellessä tulee mieleen. Vaikka olen fyysisesti läsnä, olen henkisesti muualla.

Ajan lisäksi, moni asia tarvitsi uudelleen opettelua. Työn, opiskelun ja perheajan selvä erottelu. Tietoisuustaitojen lisäämistä arkeen ja vahvan läsnäolon harjoittelua. Kun olen perheen kanssa, keskityn siihen ja kun opiskelen tai kirjoitan blogia, en mieti samalla kauppalistaa. Mieleni piti siirtyä multitaskauksesta monotaskaukseen.

Perheen parhaaksi

Vaikka kutsumustyön tavoittelu on välillä rasittanut suhdettamme, uskomme sen pitkällä aikavälillä lisäävän koko perheemme hyvinvointia. Työllä on suuri vaikutus perheeseen ja siksi on tärkeää saada tehdä juuri sellaista työtä, johon on intohimo ja jolla on itselle merkitystä.

Jari Hakanen kirjoittaa työn imusta ja on todennut, että työllä on myönteinen vaikutus kotiin ja kodilla on myönteinen vaikutus työhön. Näiden välille muodostuu myönteisiä spiraaleja, jotka vaikuttavat myös parisuhteen tyytyväisyyteen.

Työn imulla on myönteinen yhteys työntekijän hyvinvointiin, terveyteen ja perhe-elämään jopa pitkällä aikavälillä. -Jari Hakanen

Olen vuosien aikana laittanut tuhansia euroja ja saman verran tunteja kirjoihin ja kirjojen lukemiseen. Mieheni kutsuu tätä välillä leikillään kalliiksi harrastukseksi. Itse ajattelen, että rahani menevät tällä hetkellä juuri niihin asioihin mihin haluan. Tuloni eivät ole kasvaneet, vaan olen vähentänyt niistä menoista, jotka eivät enää tunnu niin tärkeiltä ja suunnannut ne niihin, jotka tuntuvat merkityksellisiltä, kirjoihin, nettisivujen ylläpitämiseen ja itseni kouluttamiseen. Samoin aikani on siirtynyt tv-ohjelmien katsomisesta kirjojen lukemiseen ja muista harrastuksista tekstien kirjoittamiseen. Ehkä tätä voisi kutsua uudelleen kalibroinniksi, ajan ja menojen uudelleen kalibroinniksi.

Lisäksi uskon, että tämä on tie myös kutsumustyöhöni ja jonain päivänä saan tehdä tätä täysipainoisesti. Kutsumustyöni olisi kirjoittaa, vetää kursseja, kouluttaa ja olla kasvattajien tukena. Tietenkin tätä kaikkea itselle rakkaimmasta aiheesta eli positiivisesta kasvatuksesta. Positive Psychology Practitioner koulutus on askel siihen suuntaan.

Työtä, jolla on merkitystä myös muille

Kutsumus seuraa siitä, kun tekee rakastamaansa työtä, niin että siitä on muille aitoa iloa tai hyötyä.  – Lauri Järvilehto

Kuten jo aiemmin totesin. Minulle on aina ollut tärkeää tehdä töitä, missä voin auttaa tai siitä on apua toisille. Toivon, että koulutukseni antaa paljon myös teille. Yritän laittaa kaikki oppimani artikkeleihin, koulutuksiin ja kursseihin. Toivottavasti sitä kautta niistä on aitoa iloa ja hyötyä myös teille.

Odotan kurssilta paljon. Tiedollisesti vankkaa ja tutkittua tietoa positiivisesta psykologiasta. Hyviä keskusteluja, jossa saa haastetta omille ajatuksilleen ja pääsen kehittämään omaa teoriaani. Vastavuoroisesti saan tarjota omia näkökulmiani ja ajatuksiani toisten avuksi. Käytännön välineitä, joilla lisätä niin omaa kuin muiden hyvinvointia. Ymmärrystä positiivisen psykologian eri alueista.

Mutta palataan vielä hetkeksi Unioninkadulle, Metsätalon rappusille. Tietääkseen, miksi ylipäätänsä seison Metsätalon rappusilla ja menossa luentosarjalle, on otettava katsaus edelliseen kesään. Kävin silloin läpi yhtä elämäni vaikeimmista ajanjaksoista. Kesällä sain kirjan siskolta. Kirja on Pekka Hämäläisen Myönteisyyden mahtava voima. Kun ajattelee siis matkaa alusta tähän pisteeseen, alkoi kaikki vaikeuksista. Se vaikea elämäntilanne, jossa sain siskoltani kirjan, oli kääntöpiste. Kirja herätti minut ajattelemaan oman asenteen, omien ajatuksien ja valintojen vaikutusta hyvinvointiin ja onnellisuuteen. Tämän jälkeen elämäni alkoi pikkuhiljaa kulkea kohti positiivista psykologiaa. Vaikka en siinä vaiheessa tiennyt vielä, mitä kaikkia muita vaikeuksia kohtaisin, aloin saamaan itselleni myös välineitä kohtaamaan elämän haasteet. Jokaisesta elämäntilanteesta voi oppia jotain. Parhaimmillaan ne vievät kohti parempaa itsetuntemusta ja laajempaa ymmärrystä maailmasta. Ja tässä tapauksessa, kohti kutsumustyötä.

Mukaan?

Lopuksi haluan mainita, että tähän samaan verkkokoulutukseen on vielä mahdollista tulla mukaan. Jos tämä koulutus voisi olla askel kohti sinun kutsumustyötä, voisi täydentää tämän hetkistä työtäsi tai haluat elämääsi uutta tietoa, ajatuksia tai hyvinvoinnin välineitä positiivisen psykologian keinoin, niin kannattaa tulla mukaan.

Kaikki lainaukset Positiivisen Psykologian voima kirjasta. Kirjasta lisää täältä.

img
Sukset ristissä lasten kasvatuksessa? – 10 vinkkiä kohti sujuvampaa yhteistyötä

Mutta se on lapsen hyvinvointia ajatellen parempi ratkaisu.” jankkaan mieheni mielestä varmasti sadatta kertaa keskustellessamme lapsen kasvatuksesta. Meillä suurimmat konfliktitilanteet syntyvät lasten kasvatuksesta. Tässä kannan ammattikasvattajan taakkaa. Lasten kasvatus on minulle elämän arvoissa ykkössijalla ja ammattini puolesta tietomääräni on suurempi kuin puolisoni. Puolisoni on kuitenkin monella tavalla hyvä isä ja vaikka teemme asioita eri tavalla, ei se tarkoita kummankaan kohdalla huonompaa. Meillä vaakakuppia heiluttaa myös erilaiset kasvatustyylit lapsuudessa ja näiden kokemusten vaikutus kasvatustoiveisiin.

Emme kuitenkaan ole ainoita. Myös muilla vanhemmilla eri kasvatustyylit ovat yksi riitojen aiheista. Sukset voivat mennä ristiin myös työyhteisössä tai ristiriita olla vanhemman ja päiväkodin työntekijän tai koulun opettajan kanssa. Tuttua on myös ristiriitojen selvittäminen vanhemman ja lapsen valmentajan välillä.

Nämä kymmenen ohjenuoraa vievät lähemmäksi yhteisymmärrystä.

1. Ota puheeksi

Joskus tilanne voi olla se, että toisella ei ole aavistustakaan, millaisia toiveita, ajatuksia tai kasvatusarvoja sinulla on. Oletuksille on huono rakentaa yhteistyötä. Siksi kasvatuksesta kannattaa käydä avoimia keskusteluja ja olla avoin myös toisen tavoille. Heti ei kannata tyrmätä toisen ehdotusta eikä omaa tapaa tyrkyttää liian innokkaasti. Yhteisymmärrys löytyy yleensä avoimen tarkastelun kautta. Mitä ajatuksia ja toiveita teillä on? Mitä tunteita kasvatus herättää? Mitä tunteita toisen tavat herättävät? Mitä vaihtoehtoja tilanteen hoitamiseen mielestänne on? Mikä sopii teidän perheelle?

Monet tavat tulevat omasta lapsuudesta. Niistä kannattaa keskustella ja miettiä, miten ne vaikuttavat omaan tapaan kasvattaa ja mikä on niitten paikka teidän perheen kasvatuksessa.

Vanhemmat ovat lastensa asiantuntijoita ja hoitajat, opettajat ja muut kasvattajat usein kasvatuksen asiantuntijoita. Paras yhdistelmä syntyy yhdistämällä molemmat puolet. Vanhemmat osaavat kertoa parhaiten millainen heidän lapsensa on – temperamentiltaan, tavoiltaan, taidoiltaan ja osaamiseltaan. Näiden tietojen perusteella muut lapsen kasvatukseen osallistuvat voivat miettiä eri tapoja toimia lapsen kanssa ja tarvittaessa antaa myös vinkkejä vanhemmille kodissa käytettäväksi.

 

2. Jokainen tyylillään

Lapsi tarvitsee johdonmukaisuutta, mutta ei samanlaisuutta. Lapsi oppii, että aikuiset toimivat samanlaisissa tilanteissa eri tavalla. Se ei luo ristiriitaisuutta lapsen mieleen.

Epävarmuutta ja ristiriitainen kiintymyssuhde voi syntyä jos sama aikuinen käyttäytyy hyvin epäjohdonmukaisesti. Välillä asioista voi tulla kovia rangaistuksia ja välillä ei tapahdu mitään. Rajat saattavat vaihdella ja aikuisen toiminta on ailahtelevaa. Lapsi ei voi tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Lapsi tuntee itsensä epävarmaksi ja hänen on vaikea luottaa tällaiseen aikuiseen.

Kuitenkin se, että vanhemmat toimivat eri tavalla tai työyhteisön aikuiset toimivat eri tavalla, ei ole lapselle ongelma. Lapsen sosiaalinen älykkyys kehittyy hänen seuratessaan aikuisten erilaista toimintaa. Hän oppii ymmärtämään, että eri ihmiset voivat samoissa tilanteissa toimia eri tavalla.

 

3. Jotain yhteistä, jotain omaa

On kuitenkin joitain asioita, joissa on hyvä vetää yhteistä linjaa. Kodin tai työyhteisön säännöt ja rajat ovat sellaisia, joiden tulisi olla kaikkien tiedossa ja yhdessä sovittuja. Kotona yhdessä sovittavia asioita ovat muun muassa päivärytmi, syöminen, kotiintuloajat, harrastustoiminta, peliajat, herkkupäivät, kaverien vierailut, yökyläilyt, rahan käyttö ja niin edelleen.

Nämä ovat kuitenkin yleensä samat asiat, mistä vanhemmat voivat olla hyvinkin eri mieltä. Keskustelu kannattaa kuitenkin aloittaa näistä. Sillä kun saa sovittua suuremmista linjoista, myös pienet asiat usein asettuvat uomiinsa. Asioita kannattaa miettiä tärkeysjärjestyksessä. Mikä on minulle tärkeintä, missä voin joustaa, millä ei ole minulle niin suurta merkitystä?

Jos tavat ja rajat vaihtelevat suuresti, voi lapsi alkaa suosia toista vanhempaa tai tiettyä kasvattajaa. Usein käy niin, että lapsi lähentyy sitä vanhempaa, joka suhtautuu lempeämmin lapsen toimintaan. Toisaalta lapsi voi tuntea tiukat rajat asettavan kasvattajan turvallisemmaksi kuin täysin vapaata kasvatusta toteuttavan. Lopputulosta on vaikea ennustaa.

 

4. Rohkeasti yhdessä kurssille ja koulutuksiin

Usein toivon pariskuntien osallistuvan yhdessä kasvatuskursseilleni tai vuorotellen peräkkäisille kursseille. Näin he voivat yhdessä miettiä kasvatusta samalta ajatus- ja tietopohjalta yhteisten harjoitusten kautta. Uskon, että ne tuovat vanhempia ja kasvattajia toisiaan lähemmäksi tai ainakin auttaa ymmärtämään toisen tapaa toimia.

”Minä tulin tänne, kun vaimo käski”, toteaa eräs mies kurssin alussa olevan esittelyn aikana. Hänen vaimonsa ei ollut käynyt kurssiani, mutta oli ilmeisesti sitä mieltä, että miehen tulisi. Mies kertoo, että heidän kasvatustapansa eroavat paljon toisistaan, eikä hän ymmärrä vaimonsa toiveita ja tapaa kasvattaa. Miehen mielestä vaimon tapa on juuri tätä ”positiivista ja empaattista juttua”. Huomaan jännityksen nousevan, mutta samalla mieleeni nousee ajatus ”haaste”. Vedän kurssin normaalisti ja  kurssin viimeisellä kerralla palautekeskustelussa odotan osallistujien ajatuksia ja tunteita kurssista. Sama mies toteaa:  ”Nyt minä ymmärrän, mitä hän on yrittänyt sanoa, kun sain teorian tähän taustalle.” Huokaisen helpotuksesta. Olen saanut viestini perille ja toivottavasti lähentänyt näiden vanhempien näkemystä lasten kasvatuksesta. 

Työyhteisön yhteiset koulutukset ovat myös omiaan viemään kohti yhteistä linjaa ja avointa keskustelua. Yksilökoulutusten lisäksi on siis erittäin tärkeää olla yhteisiä koulutuksia, joissa mahdollisuus tarpeeksi keskustella työyhteisön kasvatuslinjasta.

 

5. Huomaa hyvä kasvatuskumppanissa

”Todella hienosti sait hoidettua äskeisen konfliktitilanteen. Molemmat lähti tilanteesta hyvillä mielin. Todella hauska ratkaisu. En olisi itse kyllä keksinytkään.” kehun miestäni hyvin menneen tilanteen jälkeen. Mieheni hymyilee. Tiedän hyvän palautteen olevan tärkeää ja vahvistavan hänen uskoaan itseensä vanhempana. Sama toimii myös toisin päin.

Kun näet tilanteen, toiminnan tai tapahtuman, joka meni mielestäsi hyvin, kerro siitä toiselle. Annamme liian vähän hyvää palautetta toisillemme. Monesti todetaan, että ”kun ei kuulu mitään, niin se on hyvä juttu”. Hiljaisuus ajatellaan positiivisena, kun kukaan ei ainakaan valita. Tähän olisi hyvä saada muutos. Aina on hyvä antaa hyvää palautetta, kun on vain mahdollista. Kehu kasvattaja päivässä olisikin hyvä ohjenuora jokaiselle.

 

6. Vie valitukset verhon taakse

”Kiitos, että et puuttunut tilanteeseen. Rikoin varmaan ainakin kymmentä kohtaa sun kasvatusarvoissa.” toteaa mieheni huonosti menneen tilanteen jälkeen. Totean aluksi, että hyvä, että mieheni tietää, että ei mennyt ihan nappiin. Silloin tiedän, että tavoite on välttää tällaisia tilanteita. Keskustelua auttaa se, että kumpikin on tilanteesta samaa mieltä. Sitten on aika tuen ja kannustuksen. ”Seuraavalla kerralla menee paremmin.” totean loppuun.

Vaikka toinen toimisi vastoin omia tapojasi, siihen ei tule puuttua lapsen edessä, ellei ole aivan pakko. Ja jokainen varmasti tietää, millaisia sellaiset tilanteet ovat. Toisen toimintaa seuratessa, voi kuitenkin tulla tunne, että tietäisi paremman ratkaisun tai saisi hoidettua tilanteen nopeammin. Jos kuitenkin liian innokkaasti on menossa tilanteeseen, niin vie toiselta mahdollisuuden hoitaa tilanne omalla tavallaan loppuun. Tilanteen ratkaisu voi olla hyvinkin lähellä ja toisen puuttuminen viedä tilanteen takaisin alkupisteeseen. Hillitse siis näissä kohdin kielesi ja mielesi. Keskustelulle on aika ja paikka, mutta ei lapsen edessä.

 

7. Vaihda ohjaksia

Jos kuitenkin itsellä tuntuu tilanteessa hermot tai ratkaisut loppuvan, on hyvä ottaa hengähdystauko ja antaa tilanne toisen hoidettavaksi tai pyytää apua. ”Voisitko auttaa?” tai ”olisiko sinulla joku ratkaisu tähän tilanteeseen?” ovat hyviä yhteistyön avauksia. Joskus kaksi päätä toimii paremmin kuin yksi. Parhaimmillaan perhe tai työyhteisö on tiimi, jossa kaikki auttavat toisiaan.

 

8. Tue ja kannusta

”Mulla on niin huono äiti-fiilis” huokaisen ja lasken pään käsieni väliin. ”Olen taas kerran vetänyt aikataulun tiukalle, että ei voimavarat meinaa riittää, kun tarvitsisi kärsivällisyyttä.” valitan miehelleni huonosti menneen tilanteen jälkeen. Pinna kireällä olin ärähtänyt aivan turhan kovaa esikoiselle ja nyt molemmilla oli paha mieli tilanteesta.

Aina ei voi onnistua ja usein sisällä jyllää syyllisyyden tunteet huonosti menneen tilanteen jälkeen. Toisen moittiminen ei auta, vaan empatia vie eteenpäin.

Tässäkin tilanteessa parasta oli puolison halaus ja muistutus siitä, että hyvä kasvatus ei vaadi täydellisyyttä. Sen voimalla sai mentyä lapsen luo ja selvitettyä tilanteen. Anteeksipyynnön ja keskustelun jälkeen oli parempi jatkaa päivää.

Ole siis empaattinen ja kannusta. Asiat ratkeavat myös aikuisilla paremmin hyvän kuin moittimisen kautta.

 

9. Hyvä tarttuu

Miten saisin myös työkaverin/puolison innostumaan positiivisesta kasvatuksesta?”.

Törmään tähän kysymykseen usein. Toista ei voi pakottaa innostumaan, mutta niin kuin monet tunteet, myös innostus tarttuu. Ota siis apuun myötäinnostus. Ole itse esimerkkinä ja ympärillä kyllä huomataan sen vaikutus.

Eräässä työpaikassani sain aika pian aloitettuani työparikseni henkilön, jonka kanssa usealla työntekijällä oli ollut vaikeuksia ja moni jopa kieltäytynyt työskentelemästä kyseisen henkilön kanssa. Esimieheni kertoi minulle, että uskoi minun pärjäävän hänen kanssaan ja toivovan, että jotain omista positiivisista tavoista tarttuisi myös häneen. Rehellisesti minua jännitti todella paljon, mutta tartuin haasteeseen. En missään vaiheessa kritisoinut hänen tapaansa, mutta toteutin vahvasti omaa linjaani. Ratkoin tilanteita empatialla, kehuin ja kannustin lapsia ja toteutin vahvuuskasvatusta. Kehuin myös työtoveria aina kun siihen tuli tilaisuus. Hän oli esimerkiksi hyvin taitava keksimään erilaisia askarteluja ja erittäin järjestelmällinen. Jaoimme työtehtävät kummankin vahvuuksien mukaan. Näin vuosi meni hyvin ja meillä oli paljon hyviä hetkiä. Uskon, että positiivinen asenne yhteiseen tekemiseen ja hyviin asioihin keskittyminen auttoivat meitä toimimaan yhdessä. En nähnyt juurikaan sellaista toimintaa, mitä minulle oli aiemmin hänestä kerrottu. Kaikki negatiiviset asiat yritin kääntää oppimiskokemukseksi ja etsiä kaikesta jotain hyvää. Vuoden jälkeen kaikki olivat tilanteeseen tyytyväisiä.  

Voit myös tuoda ”tyrkylle” kirjallisuutta. Viedä kotiin tai työpaikan kahvipöydälle jonkun sinun kasvatukseen liittyvän lempikirjasi. Voi olla että kirja tuo hyviä keskustelunavauksia ja sitä kautta vie kohti parempaa yhteistyötä.

 

10. Tarvittaessa ui vaikka vastavirtaan

Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeä ja jokainen haluaa olla osa työyhteisöä. Mutta jos työpaikalla lentävät valitukset ja suhtautuminen kaikkeen on pessimistinen, voi helposti ajautua mukaan valittamaan – joskus aivan huomaamatta. Jossain vaiheessa voi havahtua olevansa todella kaukana omista kasvatusarvoista. Tämä vaikuttaa omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen.

Mä en vaan aio liittyä siihen valituskuoroon ja taistelen sitä asennetta vastaan. Joka päivä menen hymy huulilla, tervehdin kaikkia ja yritän levittää positiivista asennetta. Rakastan työtäni ja työpaikalla olevia lapsia enkä halua vaihtaa paikkaa, mutta aikuisten tapojen tulisi kyllä muuttua. Eikä ne jatkuvalla narinalla kyllä muutu.” huokaisee eräs kurssilaiseni. Nyökkään ymmärtäväisesti. Työyhteisön tuki on tärkeää ja sen tulisi olla voimavara eikä tuntua taakalta. Uskon kuitenkin, että yksikin ihminen voi saada muutoksia aikaan. Vaikka välillä tuntuu, että kulkee vastavirtaan tai taistelee tuulimyllyjä vastaan, saattaa se loppujen lopuksi olla paras ratkaisu pitkällä juoksulla.

Sama voi käydä toisen vanhemman kanssa. Liikaa toisen toiveiden mukaan meneminen ja omien tunteiden ja toiveiden tukahduttaminen, vie eripuraisuuteen ja voi etäännyttää puolisoita.

Vaikka on hyvä olla avoin toisen ehdotuksille ja tavoille, ei se tarkoita, että olisi luovuttava omistaan. Itselleen tärkeiden asioiden takana kannattaa seistä ja niiden puolesta puhua.  Tässäkin on kyse tasapainosta. Kummankin tulisi tulla kuulluksi ja parhaimmillaan – ymmärretyksi.

Mikä on sinun vinkkisi sujuvaan kasvatuskumppanuuteen? Miten te olette saaneet sovittua yhteisistä kasvatuksen linjoista? Jätä omat vinkkisi kommenttikenttään! 🙂

 

img
Yhdessä lapsen kanssa – kasvatuskirjahaasteen viikko 4

Käteeni ilmestyy kirja. Sitten lapsi käpertyy kainalooni ja katsoo minua silmissään toive ”Lue äiti”. Avaamme kirjan ja sukellamme sen avaamaan maailmaan. Useinkaan meidän lukuhetket eivät toteudu perinteisellä aikuinen lukee, lapsi kuuntelee asetelmalla, vaan hetket ovat sekoitus lukemista ja keskustelua. Pysähdymme usein tarinan keskellä ja pohdimme lukemaamme. Sen herättämiä ajatuksia, tunteita ja mielikuvia.

Yhdessä lukeminen tekee hyvää. Se vahvistaa aikuisen ja lapsen yhteyttä. Se auttaa lasta rauhoittumaan. Se lisää lapsen sanavarastoa ja kielellisiä valmiuksia. Lukemista kannattaa jatkaa, vaikka lapsi osaisi jo itse lukea.

Faktatietoja ja kirjavinkkejä lisää lue lapselle sivulta

 

Mitä lapsen kanssa voisi lukea?

Melissa Geourgiou: Lari kirjat

Näissä Lari kirjoissa käsitellään kahta aihetta, kasvun asennetta ja itsesäätelyä. Meillä kirjat tulivat heti käyttöön kuusivuotiaan kanssa, jonka kanssa näitä asioita vielä harjoitellaan. Kirjassa on tarina, jossa seikkailee Lari Lihapulla ystävineen. Tarinan lisäksi kirjassa on ohjeita vanhemmille/huoltajille asian lisäkäsittelyyn.

 

Avril McDondald: Jukka Hukka – sarja

Jukka Hukka – kirjojen kautta on lapsen kanssa mahdollista käsitellä eri tunnetiloja ja harjoitella tunnetaitoja. Kirjassa on tarina ja sen lisäksi harjoituksia, joita voi tehdä yhdessä.

Jukka Hukka – sarjaan kuuluu viisi kirjaa. Jukka Hukka ja Iso Hukka, jossa käsitellään surua ja menetystä. Jukka Hukka ja Varjohirviö, jossa käsitellään pelkoa. Jukka Hukka ja kirjava takki, jossa käsitellään ystävällisyyden taitoja. Jukka Hukka ja Lohikäärmevauva, jossa harjoitellaan rauhoittumisentaitoa ja itsesäätelyä. Jukka Hukka ja hirveä harmi, jossa käsitellään itsetuntoa.

Lisää Jukka Hukista täältä

 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus

Valitsin tämän kirjan aikoinaan messuilta sen takia, että sen otsikossa luki ”Tipsu”. Se oli isäni lapsuudessa minulle antama lempinimi. Ostohetkellä en tiennyt vielä, kuinka paljon tulen käyttämään kirjan tarinoita lasten kanssa.

Kirjassa on tarinoita muun muassa ystävyydestä, harmituksen käsittelemisestä, hengityksen hämmästelystä ja soimaavista sanoista. Kirjassa on suositus 6-11-vuotiaille, mutta itse olen käyttänyt kirjan tarinoita menestyksekkäästi jopa kolmivuotiaiden kanssa käsiteltävän asian ymmärtämiseen. Se johdattaa myös mindfulness harjoitusten perusasioihin.

 

Mitä sä rageet? – tunteita sikaolosta sairaan siistiin ja Mitä sä rageet? – lapsen ja nuoren tunnetaitojen tukeminen

Mitä sä rageet

Mitä sä rageet – kirjassa on kaksi osaa. Ensimmäinen kirja on varhaisnuorelle tai nuorelle ja toinen on  vanhemmalle/kasvattajalle. Nuoren kirjassa matkataan itseensä, omiin tunteisiin ja pohditaan näitä tärkeitä taitoja. Kuinka tunnistaa eri tunteita, miten toimia tunteiden ja ajatusten kanssa sekä miten ne näyttäytyvät elämässä? Vanhemman kirjassa kerrotaan lapsen ja nuoren kehityksestä ja tunnetaitojen tukemisesta. Kummatkin ovat selkeitä ja varustettu kivoilla kuvilla. Paksuudesta huolimatta todella nopeita lukea ja tietenkin täyttä asiaa.

 

Parhaimmat tarinat ovat itse kerrottuja

 

Huomaa hyvä! – luonteenvahvuuskortit

Luonteenvahvuuskortit ovat erittäin hyvä väline lapsen kanssa luonteenvahvuuksien opettelemiseen ja käsittelemiseen. Kuvat tukevat tekstiä ja niitä voi käyttää myös kerronnan välineenä.

Teimme poikani kanssa tarinanpätkiä luonteenvahvuuskuvista. Katselimme kortin kuvaa ja mietimme kuka/ketkä ovat kuvassa, mitä kuvassa tapahtuu, mitä sitä ennen oli tapahtunut, mitä sen jälkeen voisi tapahtua ja millaisia tunteita kuvasta välittyy?

 

Mäkinen&Suvanto&Ukkola: Eetu, Iitu ja kertomattomat tarinat. Lapsen kerrontataitoja kehittävä kirja

Tässä pääsimme kokeilemaan kokonaisen tarinan kerrontaa. Kirjasta löytyy siis kolme tarinaa pelkästään kuvin ja lapsen on tarkoitus kertoa niistä mieleen tuleva tarina. Sivuilla on myös ”apukysymyksiä”, joilla aikuinen voi tarvittaessa viedä tarinaa eteenpäin, mutta itse olen kokenut ne tarpeettomiksi. Lapsen tarinaa kuunnellessa huomasin niin samanlaisuuksia kuin eroja ajattelussamme. ”Vai sellaista sinulle tuli kuvasta mieleen” ja ”Näin ajattelit hahmon sanovan”, huomasin ihmetteleväni. Kirjan kautta pääsin tutustumaan myös omaan lapseeni paremmin.

 

Jokaisessa lastenkirjassa on mahdollisuus oivalluksiin

Useimmat lastenkirjat sisältävät jonkun opetuksen tai aiheen, mitä lapsen kanssa voi käsitellä. Itse käytän todella paljon kirjoja, sillä lapsen on usein helpompi käsitellä varsinkin vaikeita aiheita kirjan hahmojen kautta.

Olen kirjoittanut ilmaisen e-kirjan luonteenvahvuuksista. Jokaisen luonteenvahvuuden perässä on kirjavinkkejä, mitä tarinoita voi käyttää luonteenvahvuuden käsittelyn tukena. Lisää kirjavinkkejä voi siis poimia sieltä.

Kirjaan täältä —> Ilmainen e-kirja luonteenvahvuuksista

Vanhoja viisauksia ja uusia oivalluksia – kasvatuskirjahaaste viikko 3

Yliopistossa pääaineeni oli kirjahistoria. Olen perehtynyt varsinkin 1800-luvun lastenkirjallisuuteen ja mustaan pedagogiikkaan (mikä äärilaita nykyiseen positiiviseen pedagogiikkaan!). Opiskellessani ymmärsin, kuinka tärkeää historian tunteminen on. Jotta tietäisimme mitä olemme nyt, meidän on tunnettava historiamme. Uusin tieto ei ole aina parasta, vaan on hyvä myös tuntea aikaisemmat tutkimukset, teoriat ja ajatukset.

Mutta en ole aina ajatellut näin. Hetken ajattelin, että kaikki aiempi tieto on vanhentunutta ja vain uusimmat tutkimukset ja kirjat varteenotettavia. Olin uutuudenviehätyksen pauloissa. Viisi vuotta vanhat teokset tuntuivat aikansa eläneiltä. Kuitenkin halusin lukea laaja-alaisesti kaikkea historian varrelta, joten aloin lukea vanhempaa kirjallisuutta. Pian totesin, että ajatukset vaikuttivat tutuilta. Ja kappas vain, monet nykyiset teoriapohjat olivat aiemmissa teorioissa, historian kasvatusfilosofien ajatuksissa ja kirjoissa.

Uudella tutkimuksella on paikkansa ja se on tärkeää, jotta kasvamme ja kehitymme. Jotkut asiat ovat kuitenkin jo löytäneet paikkansa historiassa, joten ei kannata lähteä keksimään pyörää uudestaan.  Olisi hienoa nähdä, että enemmän annettaisiin tunnustusta niille, joilta alun perin ajatus on lähtenyt. Mutta ehkä tässä on sama ongelma kuin ensimmäinen liikuttajan todistuksessa. Kuinka voisi löytää ajatuksen ensimmäisen ajattelijan ja onko sellaista olemassakaan?

Miten sitten päästä hyvän kasvatuksen ytimeen?

Johtopäätökseni on.

Yhdistämällä vanhat viisaudet uusiin oivalluksiin pääsemme parhaimpaan lopputulokseen.

Jarno Paalasmaa: Maailman parhaat kasvatusajatukset

Jarno Paalasmaa on tehnyt tässä kirjassa hyvää työtä käymällä läpi historian kasvatusfilosofeja, heidän elämäänsä, opetuksia ja ajatuksia. Monen elämäntarinat ovat mielenkiintoisia ja opit oivaltavia. Omaksi suosikiksi nousi ruotsalainen Ellen Key, jonka ajatuksia varmasti tutkisin lisää, jos vielä opiskelisin.

Kirjaan Paalasmaa on koonnut omasta mielestään parhaimmat kymmenen. Tässä ei ole suomalaisia kasvatusfilosofeja, koska Paalasmaan mielestä he tarvitsisivat aivan oman kirjan. Odotan, että tämä kirja vielä jonain päivänä ilmestyisi.

Suurin oivallus kirjan parissa oli sen ymmärtäminen, miten kaukaa monet asiat ovat tulleet, kuten lapsilähtöisyys, lapsen kunnioittaminen, myönteinen suhtautuminen ja kasvattajan oman kasvun tärkeys. Tähän liittyvä surullinen ajatus on taas se, että miten nämä asiat ovat tiedetty jo vuosisatoja, mutta moni niistä on vielä kaukana käytännöstä. Miten monta vuosisataa voi vielä mennä ennen kuin nämä ovat arkipäivää?

Vanhoja viisauksia

Haluan tuoda myös esiin kaksi ei-niin vanhaa, mutta erittäin pätevää pohjaa vuorovaikutuksesta ja taitokasvatuksesta, josta olen myös itse poiminut ajatuksia. Olen pitänyt myös niihin perustuvia Toimiva Perhe- kurssia sekä muksuoppia vanhemmille ja muille kasvattajille – kurssia.

Thomas Gordon: Toimiva Perhe

Thomas Gordonin ajatukset ja kasvatusopit ovat lähteneet jo 70 – luvulta. Ne toivat aikoinaan huikean mullistuksen kasvatusajatteluun ja ovat vielä voimissaan. Gordonin oppeihin pohjautuvia kursseja pidetään ympäri maailmaa. Suomessa pidetään viittä erilaista Gordonin ajatuksiin pohjautuvaa kurssia.

Mielestäni parasta Gordonin ajatuksissa on lasta kunnioittava vuorovaikutus, lapsen oman ajattelun tukeminen ja tilanteiden molemminpuolinen ratkaisu. Tässä mallissa ei ole häviäjiä, vaan kaikki voittaa.

Kirja on hyvä alku, mutta suosittelen ehdottomasti kurssia. Kurssilla pääsee harjoittelemaan, kyselemään ja siirtämään paremmin teoriaa käytäntöön.

Lisää tietoa Gordonin toimivat ihmissuhteet ry:n sivuilta

 

Ben Furman: Muksuoppi – materiaali

Muksuoppi on kehitetty 90-luvulla Suomessa ja leviää tällä hetkellä Furmanin mukana ympäri maailmaa. Parasta muksuopissa on mielestäni taitoajattelu. Lapsella ei ole ongelmia, vaan puuttuvia taitoja. Lapsen osallisuus toimintaan sekä ratkaisukeskeinen ja kannustava ote tekee tästä lapsilähtöisen ja myönteisen kasvatustavan.

Olen käynyt aikoinaan muksuoppi ohjaajan ja muksuoppia vanhemmille ja muille kasvattajille kurssiohjaaja koulutuksen. Olen myös ehtinyt pitämään muutamia kursseja tästä vanhemmille. Juuri taitojen kautta ajattelu on monelle vanhemmalle ollut paras oivallus. Minkä taidon lapsi tarvitsee, jotta selviytyisi seuraavan kerran tilanteesta paremmin? Mitä taitoja ylipäätänsä lapsi tarvitsee juuri tässä kehitys- ja kasvuvaiheessa? Itselläni taitoajattelu on ehdottomasti yksi väline kasvatuksen työkalupakissa.

Pidän Furmanin kirjoista etenkin Olen ylpeä sinusta kirjasta. Esimerkiksi siinä esitelty juorukehu on meillä ahkerassa käytössä.

Muksuopin sivuille täältä. 

Uusia oivalluksia

Uusista oivalluksista haluan tuoda tässä esiin kaksi ajattelijaa.

Carol Dweck: Mindset

Rakastan Dweckin ajatusta kasvun asenteesta ja muuttumattomuuden asenteesta. Miten asenne vaikuttaa suuresti siihen saavutammeko täyden potentiaalimme vai jäämmekö paikoille lapsuuden leimoihin tai muiden ajatuksiin meistä? Tämä kirja muutti omaa ajatteluani. Ensinnäkin siitä, mitä ajattelen itsestäni? Tein itsetutkiskelua muun muassa siitä, mitä ajattelen haasteista ja miten otan vastaan kritiikkiä? Muutin myös tapaani puhua lapselle. Halusin alkaa tukemaan lapsen kasvun asennetta. Tavoitteena, että hän pitäisi haasteista, ei luovuttaisi helposti, näkisi harjoittelun tuloksellisena, oppisi virheistään ja ajattelisi takaiskut oppeina. Ylipäätänsä se, että lapsi näkisi sen, että aina voi muuttua, kehittyä ja kasvaa. Harjoittelun kautta taidot paranevat, eikä pysähtyisi muiden asettamiin ajattelun lokeroihin.

Barbara Fredrickson: Love 2.0.

 

Voiko rakkauden keksiä uudestaan? Ainakin Fredrickson lisäsi siihen uuden muodon: rakkauden mikrohetken. Pienen kohtaamisen toisen ihmisen kanssa, jossa kokee lämpimän yhteyden toiseen, tuttuun tai tuntemattomaan. Se voi olla hymy ja katseiden vaihto kassalla myyjän kanssa tai lapsen tuoma käpylahja hiekkalaatikolla. Tällaisen pienet rakkauden hetket lisäävät hyvinvointiamme ja siksi niitä tulisi huomata ja viljellä niitä ympärillämme. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus.

Yksi extra-ajatus

Monet saattavat ajatella Raamatun olevan täynnä ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa” tyylisiä ohjeita. Olen kuitenkin löytänyt sieltä ainakin yhden kohdan, jonka ajatuksen kasvatuksesta voin jakaa.

Kolossalaiskirjeen yhteiselämän ohjeista löytyy tällainen jae.

Kol 3:21  Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi.

Näin on jo vuosituhansia sitten tiedetty, että liiallinen moittiminen johtaa masennukseen. Laittaa miettimään eikö vain?

Sopivalla yhdistelmällä tasapainoiseen kasvatukseen

En usko, että on yhtä teoriaa, menetelmää tai ajatusta, jolla voisi kattaa kaikki kasvatusasiat tai tilanteet, joita kohtaamme. Oma kasvatuksen työkalupakkini koostuukin eri ajattelijoiden oivalluksista, ajatuksista ja opeista. Oma kasvatustyylini on sekoitus vanhaa ja uutta. Mielestäni tärkeintä on löytää rakkaudellinen, myönteinen ja positiivinen kasvatustyyli, jossa vaikeisiin tilanteisiin voi löytää kannustavan ja lapsen kehitystä tukevan ratkaisun.

Mitä vanhoja suosikkeja ja uusia innostajia sinun kirjalistaltasi löytyy?

 

 

 

Täysiä kuppeja ja happinaamareita – Kasvatuskirjahaaste viikko 2

 

Yhtä tärkeää kuin lapsen kokonaisvaltainen kasvu ja kehitys, on myös aikuisen positiivinen kasvu. Aikuisen kasvu ei lopu lasten saamiseen, vaan monet ovat todenneet lapsien kasvattaneen heitä yhtä paljon kuin he lapsiaan.

Jo 1900-luvun alussa Maria Montessori totesi: ”Meidän tulee todella kasvattaa todella kasvattaa itseämme, jos aiomme kasvattaa toisia

Kirjoitin aikuisen positiiviseen kasvusta jo aivan blogin alkuvaiheessa: Aikuisen positiivinen kasvu

Tämän takia lasken kasvatuskirjallisuuteen myös aikuisten oman kasvun kirjat. Tämä sen takia, että aikuiset ovat lasten esikuvia ja malli lähtee aikuisista. Kun vanhemmat voivat hyvin, lapset voivat hyvin. Voimme myös opettaa vain niitä taitoja, joita itse osaamme.

Olen kuullut monia hyviä sanontoja liittyen omien voimavarojen huolehtimiseen.

Kukaan ei voi kaataa tyhjästä kupista
Kun vanhempi voi hyvin, lapsi voi hyvin
Täytyy laittaa happinaamari ensin omille kasvoille.

Paras omaan mielenmaisemaan sopiva lause on L.R.Knostin sanoma. Itsestään huolehtiminen ei tarkoita ”minä ensin” vaan ”minä myös”. Usein asettaa lapsien tarpeet edelle, koska ajattelee, että näin kuuluu tehdä. Jos kuitenkin unohtaa kokonaan itsensä ja uupuu, ei se ole lasten edun mukaista. Parasta olisi löytää tasapaino omien ja lapsen tarpeiden välille.

 

Mitä kirjoja suosittelen aikuisen kasvun tueksi?

Maaretta Tukiainen: Hyvän mielen materiaali

Olin erittäin iloinen Maaretta Tukiaisen Hyvän mielen materiaalista. Hienoa, että suomenkielellä on helposti sisäistettävä, kattava ja monipuolinen positiiviseen psykologiaan pohjautuva henkisen hyvinvoinnin perusteos. Hyvän mielen tehtäväkirja toi vielä konkreettisemmin harjoitukset ja pohdinnat elämään. Kirjan taitoja oli helppo käydä viikko viikolta läpi harjoitusten muodossa. Kortteja käytän kursseillani, mutta toimivat myös kotikäyttöön.

Martin Seligman: Authentic Happiness (suomenkielisenä Aito Onnellisuus), Flourish ja Learned Optimism

Martin Seligman on yksi positiivisen psykologian ”isistä” ja on vuosikymmeniä tutkinut positiivista psykologiaa. Hän on kirjoittanut kukoistuksesta, onnellisuudesta, vahvuuksista, optimismista ja elämäntyytyväisyydestä useita teoksia.

Voisin laittaa tähän vaikka kaikki Seligmanin kirjat, koska jokaisesta voi mielestäni oivaltaa ja oppia jotain itsestään ja elämästä. Itse en ole koskaan ole kokenut yhdenkään Seligmanin kirjan lukemisen olevan hukattua aikaa. Jokaisesta kirjasta jotain pientä hyvää on jäänyt elämään.

Sonja Lyubomirsky: The how of happiness (suomenkielisenä Kuinka onnelliseksi?) ja The Myths of Happiness

The How of Happiness Tästä kirjasta sain ensimmäiset konkreettiset harjoitukset, mitä aloin käyttää elämässäni ja tämä kirja on myös osa Ilo olla minä! – kurssiani. Kirjasta löytyy monia tutkimuksissa todistettuja elämäntyytyväisyyttä lisääviä harjoituksia. The Myths of Happiness kertoo mitä tutkimukset kertovat onnellisuudesta ja `mitkä asiat vaikuttavat ihmisten elämäntyytyväisyyteen. Mikä vaikutus on rahalla ja rakkaudella? Miten anteeksianto tai kiitollisuus vaikuttaa onnellisuutta? Monia hyviä ajatuksia siitä, mitä kannattaa asettaa elämän arvoiksi ja kuinka käyttää aikansa on noussut tämän kirjan ääressä.

Emma Seppälä: Elä onnellisemmin

Tämän luin aivan äskettäin ja tuli itselleni ainakin tarpeeseen. Vaikka otsikko ja kansikuva antaa mielestäni kirjasta hieman heppoisen kuvan, oli sisältö asiaa. Tärkeitä itsemyötätunnon, joutilaisuuden ja hidastamisen taitoja. Välillä tuli mieleen vuosien takainen lempikirjani Carl Honoren teos Slow. Tässä oli kuitenkin paljon enemmän ajankohtaista tietoa ja laajempi aihealue. Itselleni kolahti suurimmin kappale itsekritiikistä ja sen vaaroista sekä kiireen ja pahan stressin vaikutus luovuuteen. Uskon, että saan tästä paljon antia tuleville vuosille.


Ben Furman: Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus

Kasvattajalle on erittäin tärkeää läpikäydä ja hyväksyä oma lapsuutensa sellaisena kuin se on. Välillä se ei ole helppoa ja monet ovat eri muotoisissa terapioissa vuosia ja käyvät läpi lapsuutensa tapahtumia ja asioita. Näet lapsuutesi sitten hyvänä tai vaikeana aikakautena, sen hyväksyminen osaksi omaa elämäntarinaa, auttaa sinua vanhempana ja kasvattajana. Lapsuuden muuttaminen voimavaraksi ja oppimiskokemukseksi auttavat sinua jättämään edellisen sukupolven taakan ja ottamaan mukaan vain hyvät ja opit. Tämä kirja herätti itseni pohtimaan omaa lapsuutta ja siihen liittyviä iloja ja taakkoja.

Olisiko sinulla vinkata joku aikuisen henkiseen kasvuun liittyvä hyvä kirja?

img
Sähköaitoja vai opasteita? – lapsen positiiviset rajat

Lapsen hyvinvoinnin ja turvallisen kehityksen kannalta lapsella on oltava rajat. Positiivinen kasvatus ei kuulu salliviin kasvatustyyleihin, vaan kasvatukseen kuuluu rakkauden lisäksi rajat. Siihen ei kuitenkaan kuulu rangaistuksia, vaan lasta ohjataan rakkaudella. Häntä opetetaan säätelemään impulssejaan ja käyttäytymistä (esimerkiksi toisen lapsen lyömistä), opetetaan uusia taitoja, autetaan korjaamaan virheitään ja etsimään ratkaisuja.

Lapsi ei siis toimi rangaistuksen pelosta tai palkkio toivossa, vaan käyttää vanhemmiltaan (tai muulta kasvattajalta) oppimiaan tietoja ja taitoja käytöksensä ohjaamiseen ja päätöksien tekoon. Tärkeää on sisäinen motivaatio ulkoisten motivaattoreiden sijaan.

Lapsi tarvitsee turvalliset ja johdonmukaiset rajat, jotka aikuinen asettaa. Liiallinen vastuu voi aiheuttaa lapselle stressiä ja kyvyttömyyttä suoriutua arjen asioista. Rajat luovat lapselle turvallisuutta. Lapsen tulee olla tietoinen rajoista ja niiden ylittämisen seuraamuksista. Isomman lapsen kanssa rajoista voi jo keskustella ja niistä tarvittaessa neuvotella. Rajoissa on tärkeää muistaa myös joustavuus ja tilannekohtaisuus. On väliä millä tavalla asettaa rajat. Muista empatia, ennakointi ja kunnioitus (reiluus)!

Millaisia rajoja lapsi tarvitsee?

1) Rajat, jotka suojaavat fyysisistä kehitystä

Tällaisia rajoja ovat esimerkiksi vyön käyttö autossa, kypärän käyttö pyöräillessä, sopiva ruokavalio ja nukkumaanmenoaika.

2) Rajat, jotka suojaavat henkistä kehitystä

Tällaisia rajoja ovat esimerkiksi elokuvien ja pelien ikärajojen noudattaminen ja nettisivujen rajoitukset.

3) Rajat, jotka opettavat meitä sosiaalisista rajoista (ja taidoista)

Tällaisia rajoja ovat esimerkiksi puhumisen ja kuuntelemisen taidot, fyysisen koskemattomuuden rajat ja sopivan kielenkäytön rajat.

4) Rajat, jotka opettavat meille yhteiskunnan rajoista

Tällaisia rajoja ovat esimerkiksi liikennesääntöjen opettaminen ja toisen omaisuuden kunnioittamisen rajat.

Rajat vaihtelevat perhekunnittain ja lapsiryhmittäin. Toisten kotona saa hyppiä sohvalla ja painia sisaruksen kanssa sängyssä, kun toisen kotona tämä on kielletty. Jokainen perhe asettaa rajat omien arvojensa ja tapojensa mukaan. Ei ole mahdollista luoda kaiken kattavaa ja yhtenäistä säännöstöä lapsen rajoista. Aikuisen tulee asettaa rajoja lapsesta käsin. Lapsilla voi olla erilainen unentarve tai toisen aistit herkemmät melulle kuin toisen. On myös hyvä opettaa lapselle, että jokaisella perheellä on omat rajat. Ystävän luona vieraillessa mennään sen perheen rajojen mukaan, vaikka kotona olisi erilaiset säännöt.

On tärkeää, että rajat on perusteltuja. Lapselle tulee voida selittää, miksi kyseinen raja on asetettu. Mielestäni rajoiksi ei sovi esimerkiksi se, että vanhempi ei pidä jostain toiminnasta tai lapsen valinnoista. Esimerkiksi lapsen vaatetyylistä, musiikkimausta tai harrastuksista.

Rajojen lisäksi lapsella täytyy olla tarpeeksi vapautta niiden sisällä etsiä, kasvaa, käyttää uteliasta mieltä ja nähdä maailmaa. Liian tiukat rajat lamaannuttavat ja kapeuttavat lapsen kokemusmaailmaa.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Rajojen ei tulisi satuttaa lasta

Miten pitää rajoista kiinni?

Rajoista tulee myös pitää kiinni. Aikuisen tulee olla henkisesti niin vahva, että kestää ajoittain lapsen pettymyksen ja vastustamisen. Joustavuus on tärkeää, mutta samalla myös johdonmukaisuus. Jos lapsi saa aina tahtonsa läpi vinkumisen tai itkun kautta, hän ei voi luottaa aikuisen pitävän rajoista kiinni. Millä tavoin pidämme kiinni rajoista on yhtä tärkeää kuin se, että lapsella on rajat. Voimme asettaa ”sähköaitoja”, jolloin rajanylityksistä langetetaan rangaistuksia. Lasta hallitaan pelolla. Tämä on kuitenkin haitallista lapsen ja aikuisen suhteelle. Se aiheuttaa vastarintaa ja etääntymistä aikuisesta. Tällä tavalla lapsi ei myöskään opi uusia taitoja. Pahimmillaan lapsi yrittää vältellä rangaistuksia valehtelemalla tai viimeistään teini-iässä etääntyy täysin aikuisesta.

Lapsen toiminnalla on usein kuitenkin luonnollisia seuraamuksia, jotka eroavat rangaistuksista. Seuraamus on lapsen toiminnasta seuraava luonnollinen syy-seuraus-suhde ilman aikuisen vaikutusta. Esimerkiksi, lasta on toistuvasti kehotettu tulemaan pöytään, mutta hän ei ole tullut. Hänelle on kerrottu, että ruoka jäähtyy. Lapsi ei ole kuitenkaan tullut ja tämän seurauksena ruoka on jäähtynyt. TAI Lapsi ei suostu pukemaan. Sen seurauksena on myöhästytään aikataulusta eikä päästä muskariin.

Lasta ei kuitenkaan saa jättää yksin epäonnistumisen jälkeen vaan seuraavaa kertaa varten tulisi tehdä suunnitelma. Onko lapsi myöhästynyt yhteisestä ruoka-ajasta sen takia, että ei ole kuullut tai ei ole pystynyt lopettamaan kesken ollutta leikkiä? Onko pukemisesta kieltäytymisen syy ollut, että lasta jännittää mennä muskariin tai onko lapsi nukkunut edellisenä yönä liian vähän? Aikuisen tulisi lapsen kanssa etsiä ratkaisu, jotta lapsen olisi mahdollista toimia seuraavalla kerralla paremmin.

Rangaistuksella rangaistaan lasta jo tehdyistä virheistä. Uhkauksilla yritetään vaikuttaa lapsen toimintaan pakolla. Seuraamuksista lapsi oppii, että hänen toiminnallaan on vaikutusta. Siinä hän on itse päätöksentekijä. Siksi lapsen tulee etukäteen tietää mitä hänen toiminnastaan seuraa, jotta hän voi tehdä valinnan. Seuraamusten tulee myös olla tilanteeseen ja lapsen ikään sopivia.

Rangaistus ratkaisu

Välillä näkee, että erittäin hyvä seuraamus poistetaan ja tilalle laitetaan rangaistus. Lapsen keikkuessa tuolilla maito kaatuu. Vanhempi suuttuu tästä, käskee lapsen pois pöydästä ja siivoaa maidon. Luonnollinen ja opettavainen seuraamus olisi, että lapsi siivoaa kaatuneen maidon tai yhdessä vanhemman kanssa riippuen lapsen iästä. Sen jälkeen yhdessä harjoiteltaisiin rauhassa pöydässä istumista esimerkiksi jalkoja silittämällä.

Kaikissa tilanteissa luonnollisia seuraamuksia ei voi käyttää. Et voi antaa lapsen ajaa ilman kypärää ja odottaa, että hän oppii kypärän tärkeyden kaaduttuaan. Näissä tapauksissa tulee ottaa käyttöön toisenlaisia käytäntöjä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että aikuisen tarvitsee ottaa kovemmat keinot käyttöön, vaan myös nämä tilanteet voidaan hoitaa empaattisen ohjauksen kautta. Esimerkin voimalla saa paljon aikaa. Kun aikuiset laittavat kypärän päähän, ottaa lapsi mallia aikuisesta. Neuvonta on toinen. Käydään lapsen kanssa läpi, mitä seuraamuksia tilanteella voi olla, jos kypärää ei käytä.

Rangaistusten tilalle on olemassa monia eri vaihtoehtoja. Tulen esittelemään niitä tulevissa artikkeleissa.

Rajojen ylittämisen takana on aina joku syy

Positiivisessa kasvatuksessa lapsi kohdataan empaattisesti ja häntä ohjataan pysymään rajojen sisällä. Olemme oppaita, jotka estävät lasta eksymästä tai astumasta vaaraan. Lapsella on aina joku syy rajojen ylittämiseen. Voi olla, että lapsi ei tiedä rajan olemassaolosta. Lapsi voi piirtää seinään tietämättä sen olevan kiellettyä. Jos aikuinen rankaisee tässä tilanteessa, tuntee lapsi epäreiluutta. Hän ei tiennyt toimintansa olevan rajanylitys. Jotta tilanne ei toistu, täytyy aikuisen oppaana lisätä lapsen tietoutta.

Kun lapsi raivostuu peliajan loputtua, ei ole mielekästä asettaa pelikieltoa vaan opettaa tunteiden itsesäätelyä sekä auttaa lasta siirtymään tilanteesta toisiin leikkeihin.

Rajoja on hyvä tarkastella uudestaan aika ajoin. Joskus rajoja on tarve kiristää. Jos huomaa, että tietyt pelit aiheuttavat lapsessa levottomuutta, on peliaikaa hyvä vähentää tai peliä vaihtaa. Joskus rajoja on tarpeen löysätä ja lisätä lapsen vapautta suhteessa vastuuseen. Esimerkiksi lapsi toistuvasti myöhästyy kotiintuloajoista, voi syy olla se, että niitä ei ole muutettu pariin vuoteen eivätkä ne vastaa enää tilannetta. Lapsen vastustus tulee siitä, että hänen mielestään raja on epäreilu.

Miten sitten pidämme rajoista kiinni empaattisesti? Olen tätä varten luonut mallin, jonka avulla lapsen ei-toivutun käyttäytymisen tilanteita voi käydä läpi.

https://positiivinenkasvatus.com/kuinka-puuttua-lapsen-ei-toivottuun-kayttaytymiseen/

Kun lapsi ylittää sovitun rajan hän ei tarvitse siitä rangaistuksia vaan aikuisen ohjausta ja apua rajojen sisällä pysymiseen. Rakenna siis opasteita, älä sähköaitoja. 🙂

Rakkaudellisella ohjaamisella kasvatat yhteyttä

img
Kasvatuskirjahaaste – viikko 1: Kirjasuositukset

Huomenna pyörähtää käyntiin kasvatuskirjahaaste, koska kesä on mielestäni parasta aikaa lukea kirjoja ja minun sydäntäni lähellä on etenkin kasvatuskirjallisuus. Haluan myös kannustaa muita lukemaan kasvatusalan kirjoja. Mutta mitä lukea? Jaan heinäkuussa positiivisen kasvatuksen instagramissa, joka päivä yhden kirjasuosituksen, kirjanlukuvinkin tai muun kirjallisuuskuvan.

Haasteesta lisää täältä. (Haaste artikkelin lopussa)

Osallistu myös mukaan Facebook tapahtumaan. Tapahtumaan tästä .

Joka viikko julkaisen myös yhden blogikirjoituksen, jossa esittelen suomenkielistä ja englanninkielistä positiivista kasvatusta tukevaa kirjallisuutta.

Ensimmäiseen viikkoon olen kerännyt omia lempikirjoja ja kirjailijoita. Kirjoja, jotka ovat lähimpänä työpöytääni ja joihin tartun uudestaan ja uudestaan. Kirjailijoita, jotka ovat syvästi vaikuttaneet kirjoillaan elämääni.

 

Daniel J.Siegel (Tina Payne Bryson + Mary Hartzell)

Daniel J.Siegel&Mary Hartzell: Parenting from the inside out, Daniel J.Siegel: Brainstorm ja Mindsight, Daniel J.Siegel&Tina Payne Bryson: No-drama discipline + työkirja, The whole-brain child + työkirja, The Yes Brain

 

Aloitin Siegelin lukemisen the whole brain child kirjasta ja sen jälkeen halusin lukea ne kaikki. Siegelin kirjoissa yhdistyi kaikki, mitä itse haluan ja arvostan lasten kohtaamisessa ja kasvattamisessa. Opettava asenne, aivotutkimus ja tietous, rakkauskeskeinen kasvatustapa laitettuna helposti luettavaan ja sisäistettävään muotoon. Paljon käytännön esimerkkejä ja ratkaisumalleja. Lisäksi kuvia, jotka tekevät tilanteista ja teoriasta helpommin ymmärrettävän.

Kirjoista Brainstorm ja Mindsight on myös suomennettu. Toivottavasti tulevaisuudessa myös muut käännetään suomeksi. (vink, vink kääntäjät ja kustantajat)

Daniel J. Siegel on kirjoittanut useita omia kirjoja ja yhteistyökirjoja muun muassa Mary Hartzellin ja Tina Payne Brysonin kanssa.

 

Rebecca Eanes

Rebecca Eanes: The Newbie’s guide to positive parenting, positive parentin: an essential guide, the positive parenting workbook

 

Rebecca Eanesin kirjojen avulla aloin muodostamaan kuvaa positiivisesta vanhemmuudesta. Eanesin kirjat ovat opettaneet yhteyden, molemminpuolisen kunnioituksen, ennakoinnin, empaattisen johtajuuden ja rakkaudellisten rajojen tärkeydestä kasvatuksessa. Eanesin kirjojen kautta lähdin laajemmalle tutkimukselle positiivisen vanhemmuuden moninaiseen maailmaan. Iloinen yllätys oli, että tänä vuonna saatiin myös kirjojen lisäksi työkirja, jonka avulla on helppo tehdä positiivisen vanhemmuuden harjoituksia.

 

Ruth MacConville, Tina Rae, Kaisa Vuorinen & Lotta Uusitalo-malmivaara, Eliisa Leskisenoja

Ruth MacConville & Tina Rae: Building Happiness, Resilience and motivation in adolescents, Kaisa Vuorinen ja Lotta Uusitalo-malmivaara: Huomaa hyvä! – sarja. Eliisa Leskisenoja: Positiivisen pedagogiikan työkalupakki

 

Positiivinen pedagogiikka on yksi osa kasvatusmenetelmääni. Hyvän huomaaminen, luonteenvahvuudet ja muut arvokkaat asiat ovat osa omaa kasvatustapaani sekä kursseja ja koulutuksia. Aloitin aikoinani MacConvillen ja Raen teoksesta, mutta Huomaa Hyvä! – materiaalin saapumisesta eteenpäin, olen saanut nauttia laadukkaista suomenkielisistä teoksista. Vuorinen ja Uusitalo-malmivaara ovat saaneet julkaistua kattavan ja toimivan positiivisen pedagogiikan paketin, jota voi käyttää niin vanhemmat kuin muut kasvattajat.

Iloinen lisä positiivisen pedagogiikan saralla oli tutustua Eliisa Leskisenojan Positiivisen pedagogiikan työkalupakkiin, joka toi käsille lisää harjoitteita lasten kanssa tehtäväksi.

 

Liisa Ahonen, Anna Tommola ja Sanna Häkkilä, Tiina Huttu ja Kirsi Heikkinen, Kirsi Saukkola ja Taina Laane

Liisa Ahonen: Haastavat kasvatustilanteet, Anna Tommola ja Sanna Häkkilä: Rauhoita ja rohkaise, TIina Huttu & Kirsi Heikkinen: Pää edellä, Kirsi Saukkola & Taina Laane: Näe sydämellä

 

Vaikka luen pääosin englanninkielistä kirjallisuutta, löytyy myös suomenkielellä monta hyvää positiivista kasvatusta tukevaa kirjaa. On aivotietoa, arvostavaa yhteyttä, apuja stressin säätelyyn ja kaikkihan me tarvitsemme apua niissä haastavissa kasvatustilanteissa. Näissä kaikissa näkökulma on lapsen kasvuun on rakkaudellinen kohtaaminen, empaattisesti ohjaaminen, tunnetaidot sekä ratkaisukeskeisesti tilanteiden ratkaiseminen.

 

Jaetaan kirjavinkkejä!

Tässä pieni kurkistus omaan kirjahyllyyni ja vinkkejä siihen miten päästä alkuun kasvatuskirjaviidakossa.

Mitkä ovat sinun lempikirjasi? Jätä vinkkisi kommenteihin tai lisää kirjasuositusketjuun positiivisen kasvatuksen facebook sivuilla, instagramissa tai twitterissä.

img
Itsesäätely 10 – kymmenen kysymystä ja vastausta itsesäätelystä

1. Mitä on itsesäätely?

Itsesäätely jakautuu kolmeen osaan: Tunteiden säätely, kulutuksen säätely ja käyttäytymisen säätely. Näistä itsesäätely liitetään usein vahvimmin tunteiden säätelyyn. Miten tunteet vaikuttavat minuun ja toimintaani? Tunnistanko tunteeni ja pystynkö hallitsemaan hyvin esimerkiksi aggression tunteet vai huudanko heti kun harmittaa? Miten se mitä ajattelen vaikuttaa siihen mitä tunnen ja miten se vaikuttaa siihen mitä teen? Tämän ketjun tunnistaminen ja tietoinen käsittely auttavat tunteiden hallinnassa.

Mitä ajattelen -> Mitä tunnen -> Mitä teen

Voin olla sitä mieltä, että lapsella menee liian kauan aikaa pukemiseen. Tulen siitä turhautuneeksi ja vihaiseksi, mutta miten se näkyy käyttäytymisessäni? Pahimmillaan se muuttuu huudoksi ja parhaimmillaan joku sisäinen hokema tai muu itsesäätelykeino saa minut rauhoittumaan ja odotan rauhassa, kun lapseni pukee päälleen omatahtisesti.

Lapsesi voi olla vihainen siitä, että ei saa enää lähteä enää illalla pelaamaan kavereiden kanssa PokemonGo:ta, koska on ruoka-aika. Alkaako hän paiskomaan ovia ja pakenee omaan huoneeseensa? Vai toteaako olevansa harmistunut, mutta tulee sitten koko perheen kanssa päivällispöytään, kertoo taas lapsen tunteiden itsesäätelykyvystä.

tässä kuussa käsittelemme itsesäätelyä tunteiden ja siihen liittyvän käyttäytymisen säätelyn kautta.

Kulutuksen ja käyttäytymisen itsesäätelystä lisää: Vahvuus 2: Itsesäätely

2. Miksi se on tärkeää?

Vahva itsesäätely on yhteydessä hyvään sopeutumiseen, itsetuntemukseen, myönteisiin ihmissuhteisiin, tunnekuntoisuuteen, turvalliseen kiinnittymiseen, parempiin oppimistuloksiin ja elämässä menestymiseen. – Huomaa hyvä! – kirja

Hyvä itsesäätelykyky vaikuttaa siis myönteisesti monilla elämänalueilla. Se on päivittäin käytössämme ja sen kehittäminen ja kehittyminen jatkuu läpi elämän. Hyvä itsesäätely auttaa minua voimaan hyvin muun muassa arjessani, työssäni, vuorovaikutustilanteissa ja ystävyyssuhteissani.

3. Eikö itsesäätelyn taso määräydy jo syntymässä?

Temperamentti käsittää ne piirteet, joita olemme saaneet geneettisessä perimässämme ja jotka tulevat esiin ennen ympäristön vaikutusta, kuten aktiivisuus, reagointi aistiärsykkeisiin ja pitkäjänteisyys. Tähän suuresti vaikuttaa kuitenkin ympäristö. Vaikka lähtökohtamme itsesäätelyssä saattaa olla eritasoiset, vaikuttavat ympäristö siihen millaiseksi persoonamme muodostuu. Itsesäätely on osa persoonaa, jossa on mukana temperamentti ja lisäksi ympäristön vaikutukset. Itsesäätely on taito, jota voi harjoitella. Tulistuvimmastakin lapsesta voi kasvaa aikuisena malttimaisteri!

Itsesäätely vauva.jpg

4. Voiko aikuinen enää parantaa itsesäätelyään vai onko liian myöhäistä?

Koska itsesäätely on taito, kuten aiemmin totesin, pystyy sitä harjoitella minkäikäisenä tahansa. Milloinkaan ei ole liian myöhäistä!

5. Tuntuu, että itsesäätelyni vaihtelee päivästä toiseen. Joskus räjähdän, mitä pienimmästäkin jutusta ja välillä tuntuu, että mikään ei saa minua hermostumaan. Mikä avuksi?

Ajatellaan, että jokaisella ihmisellä itsesäätelyä on rajallinen määrä, joka hupenee käytössä. Jokaisena päivänä itsesäätelyn kupin pitäisi päästä täyttymään. Täyttymiseen vaikuttaa muun muassa kunnollinen lepo ja hyvä ruokavalio.

Itsesäätely  on kuin lihas, joka väsyy käytössä. Sitä voi kehittää, mutta välillä on pakko ”ladata pattereita”, jotta itsesäätelyvarastot täyttyvät. Kuten lihasta, voit kehittää myös itsesäätelyä paremmaksi, jolloin se kestää pidemmälle.

On myös hyvä taito, osata säädellä itsesäätelyn käyttämistä. Suunnitella päivä niin, että niihin tilanteisiin, jossa tietää tarvitsevansa paljon itsesäätelyä menee levänneenä ja patterit täynnä. Eikä myöskään suunnittele liian montaa itsesäätelyä vaativaa tehtävää yhteen päivään. Näin voit estää varastojen täydellisen ehtymisen.

6.  Miten itsesäätelyä voi sitten vahvistaa?

Itsesäätelyn harjoittelun erilaisia välineitä ja harjoituksia on todella paljon! Itsesäätelyn kehittymiseen auttavat mielikuvaharjoitukset, aisti- ja kehoharjoitukset sekä erilaiset apuvälineet. Varsinkin lasten itsesäätelyn ajattelen olevan välineurheilua. Erilaiset apuvälineet auttavat aivojen kasvussa ja kehittymisessä. Otsalohkon, jossa muun muassa harkitsevaisuus ja itsesäätely sijaitsevat, kasvu on kesken. Tarvitsemme välineitä sen rakentamiseen. Tunnetaidot ja tietoisuustaidot tukevat itsesäätelyä, joten niitä kannattaa harjoittaa yhdessä itsesäätelytaitojen kanssa

Itsesäätelypaketti

Itsesäätelyn aistiharjoittelupakki

7. Jos opetan itsesäätelyä välineiden avulla, niin onko itsesäätely aina välineiden varassa ja lapseni tuijottelee hilepurkkeja vielä eläkeiässä?

Saa tuijotella, mutta ei välttämättä tarvitse. Kun taito kehittyy ja myös aivot luontaisesti kasvavat, jäävät apuvälineet usein pois. Ne ovat kuin mielen apupyörät. Kun taidot paranevat, ei apupyöriä enää tarvita. Joitain välineitä voi kuitenkin kuljettaa ihan hyvin aikuisuuteenkin, kuten stressin lievitykseen käyvät puristelupallot.

8. Milloin itsesäätelyharjoituksia on hyvä tehdä?

Itsesäätelyvälineisiin on hyvä tutustua ja niiden käyttöä harjoitella, kun on rauhallinen hetki eikä ns. tilanne päällä. Usein itsesäätelyn vahvistaminen tapahtuu juuri tilanteiden välissä. Tilanteet sitten testaavat, että miten hyvin itsesäätelytaidot ovat hallussa. Ja mitä pitäisi vielä harjoitella?

Itsesäätelyharjoitusten kautta vahvistetaan mielen ja kehon valmiutta selvitä tunnekuohuista ja vaikeista tilanteista. Ne vahvistavat aivoissa rauhoittumisen hermoratoja ja lisäävät näin lapsen valmiutta tilanteiden hallitsemiseen.

9. Lapseni on erityislapsi. Miten harjoitella itsesäätelyä hänen kanssaan?

Ajattelen, että jokaisella on omat, yksilölliset tavat rauhoittaa mielensä ja kehonsa, mahdollisista diagnooseista (ADHD, aistiherkkyys, autismi tai muu vastaava)  riippumatta. Ei ole yhtä oikeaa tapaa itsesäätelyyn ja siksi tärkeintä on löytää juuri tälle lapselle sopiva tapa tukea itsesäätelyä. Tämän takia ajattelen, että välineissä ja harjoituksissa mennään usein lasten kanssa yritys-erehdys keinoin. Annetaan kokeiltavaksi mahdollisimman paljon eri tapoja ja katsotaan mikä juuri tämän lapsen kohdalla toimii.

10. Miten kauan itsesäätelyn harjoitteluun menee?

Valitettavasti tähän ei ole olemassa yksinkertaista vastausta. Tämä on erittäin yksilöllistä ja monet asiat, kuten temperamentti ja sen luomat lähtökohdat vaikuttavat sekä lapsen kyky omaksua uusia taitoja ja tapoja. Toisilla taito voi harjaantua todella nopeasti ja välineisiin tutustuminen ja käyttöönotto on helppoa. Toisten kanssa taas harjoitellaan sinnikkäästi samoja taitoja vuodesta toiseen.

Itsesäätelyn maaliskuussa tulossa vielä seuraavat artikkelit:

Aikuisen itsesäätely -miten saada pidempi pinna ja rauhallisempi mieli?

Lapsen itsesäätely – miten tukea lapsen itsesäätelyä?

Printattavia pdf-pohjia: Materiaalia lapsen ja aikuisen itsesäätelyn tueksi

Muista myös seurata positiivisen kasvatuksen YouTube kanavaa! Sinne tulossa tässä kuussa muun muassa itsesäätelyvideoita sekä itsesäätelymateriaalin valmistusvideoita.

img
Iloa, optimismia ja vahvuuksia – lapsen hyvinvoinnin teemailta ja diat

Mitä lapsi tarvitsee voidakseen hyvin?

Miten autan lasta tunnistamaan ja ottamaan käyttöön omat luonteenvahvuutensa?

Miten opetan tunnetaitoja ja itsesäätelyä?

Miten vahvistan lapsen optimismia ja resilienssiä?

Miten vahvistan itsetuntoa ja minäpystyvyyttä?

Näitä pohdimme yhdessä eilen.  Kiitos kaikille eilen (15.2) positiivisen kasvatuksen teemailtaan paikan päällä osallistuneille ja lukuisille liveseuraajille! Livelähetys on katsottavissa kaksi viikkoa Facebookissa.

Tässä myös eilisen illan diat pdf-muodossa.

Iloa, optimismia ja vahvuuksia diat

Livelähetystä voi katsoa myös ilman kirjautumista tai Facebook tiliä. Yhteyden katkeamisen vuoksi livelähetys on kahdessa osassa, joten muista katsoa illan kummatkin osat.

https://www.facebook.com/positiivinenkasvatus/

Inspiroivia hetkiä lapsen hyvinvoinnin parissa! 🙂

img
Puuttua vai eikö puuttua? Kas siinä pulma! Kuinka puuttua lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen 0-askel

Lapsi viheltelee ja leikkii lentokoneella. Päätäni särkee ja olen matkalla lapsen luo kieltämään viheltelyn, kunnes pysähdyn. Onko viheltely oikeasti lapselta ei-toivottua käyttäytymistä vai onko ongelma nyt minun puolellani? Pienen pohdinnan jälkeen totean ärtymykseni ja reaktioni nousseen liian nopeasti. Jos päätäni ei särkisi, en kieltäisi viheltelyä. Vaihdan matkalla puuttumisen toiveeseen. Kerron päänsärystäni ja ohjaan lapsen hiljaisemman leikin pariin palapelien kasaamiseen puoleksi tunniksi, jotta päänsärkylääke ehtii vaikuttamaan. Sitten on taas lentokoneleikin vuoro kera viheltelyn.

Jo aikoinaan Thomas Gordon totesi lapsen käyttäytymistä kohtaan olevan hyväksymisrajamme, eli sen mikä on meidän mielestä lapsen käytöksessä hyväksyttyä ja mikä ei, vaihtelevan ainakin oman sisäisen tilamme, ympäristön ja tilanteessa olevan lapsen mukaan.

Hyväksymisraja vaihtelee päivän ja tilanteen mukaan. Väsyneenä ja ärsyyntyneenä hyväksymisraja on usein tiukempi. Jaksamme huonommin poikkeuksia lapsen käyttäytymisessä ja odotuksemme ovat korkeammalla. Ympäristö vaikuttaa myös. Perheessä voi olla sallittua pomppia oman kodin sohvilla, mutta vierailulla ystävän tai isovanhempien luona tämä ei sovi. Jopa oman kodin sisällä rajat voivat turvallisuussyistä vaihdella. Saa juosta käytävillä, mutta kylpyhuoneessa kävellään. Lapsen ikä vaikuttaa myös. Perheen yksivuotias voi hyvin sormiruokailla, mutta viisivuotiasta pyydämme käyttämään ruokailuvälineitä.

Tärkeää, että a) lapsi tietää mitä häneltä odotetaan ja se, että b) lasta kohtaan olevat odotukset ovat suhteutettuna lapsen ikään ja kehitystasoon.

”Nyt istut siinä hiljaa ja paikallaan. Jalat alhaalla ja kädet sylissä. Ei mitään venkuroimista.” kuulen vanhemman antavan ohjeita kaksivuotiaalle tytölle. ”Aikamoiset odotukset, monelle aikuisellekin vaikea toteuttaa.” ajattelen ja seuraan tilannetta sivusta. Pian käy kuten olen odottanut tilanteen menevän. Lapsi ei pysty olemaan paikallaan ja aikuinen joutuu puuttumaan tilanteeseen uudestaan.

Kyse ei ole tässä lapsen ei-toivotusta käyttäytymisestä, vaan aikuisen liian suurista odotuksista. Neurologisesti täysin paikallaan pysyminen on pienelle lapselle haastavaa. Kehon ollessa täysin paikallaan, aivot alkavat herätellä kehoa ja lähettävät liikkumissignaaleja. Jos aikuisella on tarve saada pieni lapsi istumaan täysin paikallaan (en ihan heti keksi milloin tällaista tarvitsisi kaksivuotiaan kohdalla), voi häntä auttaa antamalla käsiin jotain aktivoivaa (hernepussin, puristelupallon) tai ottamalla syliin ja silittämällä. Silitys rauhoittaa kehon impulsseja. Liialliset vaatimukset johtavat varmaan pettymykseen.

Ajatuskuva 24.1.

Johdonmukaisuus ja ennakointi auttavat lasta

Jos lapsen käyttäytymisen rajat muuttuvat joka päivä ja seuraukset ovat epäjohdonmukaisia, aiheuttavat ne usein  lapsen mielessä levottomuutta, epäluottamusta ja turvattomuuden tunnetta sekä stressiä. Tätä voi välttää ennakoimalla.

Lapsi pystyy ymmärtämään, jos tilanne on erilainen ja usein suhteuttamaan käyttäytymistään ympäristön tai odotusten mukaisesti, jos hän tietää asiasta etukäteen.

Näiden oppien ja kokemusten myötä, olen oppinut pysähtymään, kun meinaan puuttua lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen. Kutsun tätä 0-askeleeksi, pysähtymiseksi. Viisiaskeleisen kuinka puuttua lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen mallin kynnykseksi, jolle on hyvä pysähtyä. Tämä voisi olla osa itsesäätelyn askelta, mutta asian tärkeyden vuoksi olen halunnut erottaa sen muista. Tässä kohtaa suunta voi muuttua niin, että puuttumista ei tarvita tai puuttuminen vaihtuu esimerkiksi toiveeseen.

Mitä pysähtyminen on? Tilanteen ja oman hyväksymisrajan miettimistä. Ennen kuin puutun tilanteeseen, pysähdyn miettimään, onko tämä oikeasti lapsen osalta ei-toivottua käyttäytymistä vai onko kyse jostain muusta? Onko hyväksymisrajani liian alhaalla? Pitääkö minun puuttua tilanteeseen vai onko ratkaisuna suhteuttaa odotukseni ja tunteeni tilannetta kohtaan?

Pysähdyn pohtimaan, onko kyse lapsen vai minun käyttäytymisestä?

Voimme vaikuttaa reagointiherkkyyteen

Lasten seurassa moni meistä on valppaana ja reagoimme usein nopeasti lapsen käyttäytymiseen. Käytämme usein myös paljon energiaa siihen. Liiallinen kontrollointi kuitenkin voi johtaa huonoihin päätöksiin, valtataisteluihin ja uupumiseen. Liiallinen ohjaaminen ulkoapäin johtaa myös siihen, että lapsi ei itse ajattele tai opi tilanteista mitään.

Siksi onkin hyvä rauhoittaa sisäistä ”vahtikoiraa”. Useimpiin lapsen tilanteisiin ehtii ottaa pohdintatauon ja antaa tunteiden väistyä ajatusten tieltä. Rauhallisena ajatukset kulkevat paremmin. Emme vain reagoi, vaan pysähdymme ajattelemaan. Joskus tilanne ei vaadi mitään muita toimia kuin oman sisäisen tilan kalibrointia.

Kysymykseen, mihin tilanteisiin tulee puuttua ja mihin ei, oikeaa vastausta ei ole olemassa. Rajat vaihtelevat perheissä ja ryhmissä todella paljon. Toisen kotona sohvalla saa hyppiä, toisen kotona ei. Toisilla ruoka syödään pöydässä, toisilla syömiseen sopii myös sohva tai oma huone. Toisissa lapsiryhmissä siirtymiset tapahtuu aina jonossa kulkien, toisissa siirtyminen voi tapahtua monin eri tavoin. Kyse on oman hyväksymisrajan lisäksi perheen tai ryhmän yhdessä asettamista rajoista.

Vanhemman käytös

0-askel pähkinänkuoressa

Kun tunnet lapsen käyttäytymisen olevan ei-toivottua, pysähdy.

Mieti muun muassa näitä asioita.

Miltä minusta tuntuu?
Olenko väsynyt, nälkäinen tai ärtynyt?
Poikkeaako lapsen käyttäytyminen muista päivistä?
Vaarantaako lapsi toiminnallaan itsensä tai jonkun toisen?
Aiheuttaako lapsen toiminta haittaa itselleen tai jollekin muulle?
Rikkooko lapsen toiminta yhdessä sovittuja rajoja?
Ovatko odotukseni lapsen käyttäytymisestä suhteutettuna hänen ikäänsä ja kehitystasoon?
Tietääkö lapsi, millaista käytöstä häneltä odotetaan?

Käy läpi omat tunteesi ja odotuksesi sekä lapsen käyttäytymisen vaikutukset.

Jos tulet siihen tulokseen, että käyttäytyminen on ei-toivottua, puutu. Voit siirtyä kuinka puuttua lapsen ei-toivottuun käyttäytymiseen askeleeseen 1.

Jos tulet siihen tulokseen, että kyse on omasta sisäisestä tunteesta tai liiallisista odotuksista, älä puutu.

 

%d bloggaajaa tykkää tästä: