Nyt syöt tai itket ja syöt! – lapsuuden vaikutus lapsen suhteeseen ruokaan ja itseensä
img

”Nyt sä syö tai itket ja syöt!” kuuluu takaani. Hätkähdän ja käännyn seuraamaan tilannetta. Äiti kahden alakouluikäisen tytön kanssa kulkevat takaani pysähtyen läheisen roskiksen kohdalle. Äiti huutaa toisille tytöistä, joka on painanut katseensa maahan. Hänen kädessään on pieni jäätelötötterö, jota hän roikottaa kädessään. ”Nyt syöt sen jäätelön” tiuskaisee äiti. ”Mä en jaksa enää syödä tätä yhtään.” tyttö vastaa äidilleen. ”Kyllä sun täytyy syödä se loppuun, kun se on ostettu. Tässä menee rahat hukkaan ” äiti käskee ja jatkaa: ”Ihan sama asia niitten ranskalaisten kanssa. Miksi sä haluat niin isoja annoksia, jos et sä jaksa syödä niitä loppuun?”, ”Nyt jos se laitetaan roskiin, niin se olisi kuin laittaisi rahaa roskiin. Haluatko sä, että äiti laittaa rahaa roskiin?” Kaiken moittimisen keskeltä erotan hiljaisen pyynnön: ”Äiti, älä.” Tässä vaiheessa ilmeisesti äiti tuntee jonkun piston sydämessään ja havahtuu hieman tilanteeseen. ”No heitä se sitten tohon roskiin”. Lapsi heittää lopun jätskistä roskiin ja he lähtevät pois Särkänniemen portista.

Olin kuvitellut tämän lauseen jääneen jo vuosien taakse. Päässäni pyörii monenlaisia ajatuksia. Olisiko minun pitänyt puuttua asiaan ja puolustaa tyttöä? Pyytää äitiä rauhoittumaan ja tarjota vaikka vettä kuumana päivänä tunteiden säätelyn tueksi? Olisiko äiti huutanut minulle? Toisaalta parempi, että olisi sitten huutanut toiselle aikuiselle, kuin puolustuskyvyttömälle lapselle. Vai olisiko toimintani aiheuttanut lisää moitteita lapselle? ”Katso nyt, mitä aiheutit, ulkopuolisen tuli puuttua tilanteeseen” tyylisiä lauseita. Katseeni siirtyy vaunuihin ja nukkuvaan vauvaan. Tämä tilanne piti minut paikallaan. Alkukantainen vaisto suojella omiaan.

On todella helteinen heinäkuinen päivä, joten ymmärrän, että hermot voivat olla ihan jo sään puolesta tiukassa. Tiukassa voi olla myös raha, jolla päivän huvitukset ja herkut on ostettu. Odotukset niin vanhemmilla kuin lapsilla ovat suuret – ehkä välillä liiankin suuret. Konfliktitilanteen edessä jännitys, oletukset päivän kulusta ja pettymys purkautuvat ikävällä tavalla. Suusta tulevat ulos tunteet ilman säätelyä ja ehkä omassa lapsuudessa opitut sanat tai lauseet ilman suodatusta.

Ihmettelen kyllä myös tilanteen nurinkurisuutta. Jos oma lapseni sanoisi, että ei jaksa syödä jätskiä (niin on joskus käynytkin), minulla ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan. Kun on kyse herkusta, niin lapset eivät yleensä kieltäydy syömästä elleivät oikeasti ole täynnä ja lapset eivät kovin hyvin osaa etukäteen arvioida sitä, mitä jaksavat tai eivät jaksa syödä.

Asia jää vaivaamaan mieltäni, enkä pääse ajatuksesta irti. Silmissäni pyörii lapsen painunut pää ja korvissani soivat vanhemman soimaavat sanat. Syömiseen liittyvä pakottaminen, lapsen haukkuminen ja moittiminen. Tiedän, että nämä eivät ole oikein. Haluan saada kuitenkin lisää tietoa siitä, miten aikuisen sanat voivat vaikuttaa lapsen suhteeseen ruokaan. Kaikissa kasvatusasioissa en ole asiantuntija, joten otan yhteyttä erityisesti tunnesyömiseen ja syömishäiriöihin erikoistuneeseen psykologian maisteriin Katarina Meskaseen, jonka Pysäytä tunnesyöminen kirja on juuri ilmestynyt.

”Mitä isot edellä, sitä pienet perässä” sanonta on tuttu ja tiedän vanhempien syömistapojen, kotona tarjottavan ruoan ja ruokiin liittyvien arvojen vaikuttavan lapsen ruokailuun, mutta miten tällaiset tilanteet mielestäsi voivat vaikuttavaa lapsen suhteeseen ruokaan?”

Katarina: Lapsuuden ruokakokemukset muodostavat aikuisuuden ruokasuhteen perustan. Parhaimmillaan syömistilanteet ovat mutkattomia, mukavia ja joustavia yhdessäolon hetkiä. Mutta pahimmillaan ruokasuhde voi vinoutua jo lapsena, jos syömiseen liittyy syyllistämistä, pakottamista, uhkailua, kiristämistä tai muuta vallankäyttöä. Se jättää ikävät jäljet myöhempiin syömisiin, jos vanhemmat varsinkin toistuvasti kommentoivat ikävään sävyyn lapsen syömisiä tai syömisiin liittyviä päätöksiä. Moni meistä yrittää edelleen aikuisenakin ikään kuin ”syödä pois” tai syömisen avulla ”nollata” lapsuuden ikäviä ruokakokemuksia. Monella syömishäiriöllä ja häiriintyneellä syömisellä on lapsuuteen asti ulottuvat juuret.

Pienet lapset osaavat varsin intuitiivisesti säädellä sopivan syömisen määrää, ja meidän aikuisten tehtävänä on kunnioittaa tätä itsesäätelyä ja lapsen omaa itsemääräämisoikeutta. Syyllistäminen ja syöminen eivät kerta kaikkiaan kuulu yhteen, kuten eivät muutkaan voimakeinot. Kannustaminen, palkitseminen, kehuminen ja rohkaiseminen ovat paljon parempia keinoja onnistumiseen. Vanhemmilla on iso mahti lapsen ruokasuhteen muodostumisessa.


Sain sinulta luettavaksi juuri ilmestyneen kirjasi ja täytyy sanoa, että se vei minut yllättävälle matkalle itseeni. Tiesin, että suhteeni ruokaan on aina ollut vaikea, mutta ajattelin ongelman olevan itsekurissa. Kirjasi sai minut ymmärtämään, että ongelmani olivat aivan muualla. Osittain lapsuudessani saamasta mallista, osittain mielikuvistani ruoasta, itsestäni ja tunteiden käsittelystä. Haluan tässä artikkelissa kuitenkin miettiä juuri lapsuutta ja keskustelin myös muutamien ystävieni kanssa heidän lapsuudestaan. Olen itse saanut rakastavan kasvatuksen ja vanhempani ovat olleet tukenani myös aikuisuudessa. Kaikessa vanhempani eivät (kuten minäkään en) ole täydellisiä. Muistan esimerkiksi, että minua on lapsena leikillään, kutsuttiin nimellä ”ikuinen nälkä”. En muista ihan mistä tämä nimitys johtui, mutta kai olin nälkäinen lapsi. Vaikka nimitys oli leikillinen, tuli minulle ajatus siitä, että minulla on aina nälkä. Vaikka kehoni ei ollut nälkäinen, mieleni loi nälän tunteen. Yhtä ystävääni vanhemmat olivat kutsuneet, taaskin leikillään, suursyömäriksi ja eräs tuttavani kertoi minulle olleensa se ”joka aina ottaa santsilautasen” ja jos ei ollut ottanut lisää ruokaa, niin vanhemmat olivat tiedustelleet ”onko hän kipeänä?”. Mitä tällaiset nimitykset tai leimat voivat vaikuttaa lapsen kuvaan itsestään?

Uskomuksemme itsestämme ovat monesti jäljitettävissä lapsuutemme tärkeiden henkilöiden sanomisiin ja hokemiin, jotka ovat ikään kuin sisäistyneet mielensisäiseksi todellisuudeksemme. Kun lasta kutsutaan, vaikkakin leikillisesti, ”ikuiseksi näläksi” tai suursyömäriksi, se ei voi olla vaikuttamatta siihen, minkälaisen mielikuvan lapsi muodostaa itsestään suhteessa ruokaan ja syömiseen. Nämä käsitykset itsestä muodostuvat myös helposti itseään toteuttaviksi ennusteiksi – kuten juuri kuvasit, että lopulta ajattelit itsekin, että sinulla on aina nälkä. Mielestäni lapsen syömiseen ei pitäisi liittää mitään liikanimiä, lisämääreitä tai lempinimiä, ei edes leikillisiä sellaisia.

Toiseksi usein, kun minua kiukutti joku asia, totesivat vanhempani: ”Tiialla on taas verensokeri alhaalla. Sen täytyy saada jotain syötävää.” Kiukku tuli siis vanhempieni mielestä aina siitä syystä, että en ollut syönyt. Muistan joskus jopa huutaneeni vanhemmille kiukuissani, että ”ei ole nälkä”. Jos kiukkuisena aina tarjotaan ruokaa, tuleeko aikuisenakin käsiteltyä tunteita syömisellä?

Lapsuudessa opitaan paitsi ruokasuhteen perusta, myös tunnesäätelyn perusta. Jos vanhemmat kerta toisensa jälkeen vastaavat lapsen kiukkuun tai tunteenpurkaukseen tarjoamalla syyksi nälkää ja ratkaisuksi syömistä, mennään metsään. Paitsi, että se on lapselle itselleen hyvin vähättelevää, se myös viestittää lapselle, että erilaiset hankalat tunnetilat vaativat aina ”ratkaisua” – ratkaisun ollessa aina ruoka ja syöminen. Siinä on riski, ettei lapsi koskaan itse opi säätelemään voimakkaita tunnetilojaan vaan aikuisenakin hakeutuu ruoan äärelle helpottaakseen voimakkaita tunnelatauksiaan. Pahimmillaan lapsi oppii, että voimakkaissa tunteissa ja niiden ilmaisemisessa on riski, että ne eivät tule kohdatuiksi vaan päinvastoin, ne tulevat vähätellyiksi, sivuutetuiksi. Tällöin hän oppii itsekin suhtautumaan väheksyvästi omiin tunteisiinsa.

Muistan myös, että lapsuudessani usein ruoalla lohdutettiin. Muuallakin kuin vain kotona. Minulla ja ystävilläni on kodin lisäksi tällaisia muistoja muun muassa päiväkodista ja koulusta. Tämä ilmeisesti oli aika yleistä 80-luvulla. Jos oli tapahtunut jotain ikävää (henkistä tai fyysistä, kuten kaatunut pihalla), tarjottiin mehua, keksiä tai muuta herkkua, jotta tulisi parempi mieli. Miten tällainen tapa vaikuttaa lapsen suhteeseen ruokaan? Tuleeko aikuisenakin lohduttauduttua ruoalla?

Ei ole ollenkaan tavatonta, että lapsen pahaa mieltä tai mielipahaa helpotetaan herkuilla – varmasti itse kukin miestä muistaa jonkun sellaisen hetken elämästään, jossa on saanut herkkuja mielipahaansa. Satunnaisesti tämä on varmasti ihan ok. Mutta jos vanhemmat tai muut tärkeät ihmiset järjestelmällisesti hyvittelevät lapsen pahaa mieltä herkuilla tai hemmottelevat surun, kiukun tai itkun kekseillä tai karkeilla kokonaan pois, lapsi ei opi kohtaamaan omaa mielipahaansa – tai vielä pahempaa, oppii hallinnoimaan omaa tunneilmaisuaan niin, että näyttää vain myönteisiä tunteitaan. Jos herkut ovat ainoa keino lohduttaa lasta, lapsi oppii varhain mallin, että hankalat tunteet voi ”ratkaista” tai tukahduttaa pois syömisen avulla. Aikuisuuden tunnesyömisen taustalla on monesti juuri tällaisia varhaisia ongelmallisia tunne-ruoka-assosiaatioita.

Meille kaikille oli myös tuttua ”lautanen tyhjäksi” – sääntö ja se, että buffetissa syödessä täytyi syödä ”koko rahan edestä”. Kirjoitat tästä myös kirjassasi. Voiko tämä vaikuttaa esimerkiksi siihen, että mielen ja kehon yhteys häiriintyy ja on vaikeampi tunnistaa, milloin on kylläinen?

Kukapa meistä ei olisi joskus syönyt itsensä aivan pinkeäksi, koska ”buffetissa kuuluu santsata koko rahan edestä”. Mutta jos toistuvasti syö ohi oman kylläisyyspisteen ja jos syömistä ohjaavat pääasiassa mielensisäiset voimat, kuten edellä kuvaamasi ”lautanen pitää syödä tyhjäksi” tai esim. ajatus ”syödään nyt kun ruokaa on tarjolla”, ollaan ongelmissa. Kun syömistä ei ohjaa enää elimistön kylläisyysviestit tyypillisesti syödään myös määrällisesti enemmän kuin tarve olisi; usein ähkyyn asti. Ylenmääräinen syöminen häiritsee tietystikin elimistön kylläisyysviestintää ja toistuessaan ähkysyöminen häiritsee mielen ja kehon yhteyttä. Suosittelen lääkkeeksi siihen tietoisempaa suhtautumista syömistilanteisiin, aikalisän ottamista buffetruokailuissa ja ennalta varautumista sellaisiin tilanteisiin, joissa syöminen yleensä lähtee käsistä. Vaatii sitkeää yrittämistä ja päättäväisyyttä jälleen herkistää itsensä elimistönsä lähettämille kylläisyysviesteille, mutta se on mahdollista – kunhan antaa itselleen mahdollisuuden kuulla oman kehonsa hienovaraisia viestejä ja vihjeitä.

Kiitos haastattelusta! Tässä tuli todella monta hyvää asiaa, mitä vanhempana tulisi pohtia ja mietiskellä, jotta lapselle kehittyisi hyvä suhde ruokaan ja itseensä.


Katarinan kirjasta (jota suosittelen lämpimästi jokaiselle!) voi lukea lisää Katarinan nettisivuilta.

Tämä artikkeli aloittaa uuden artikkelisarjani. Kerran kuukaudessa ilmestyy lapsen ja vanhemman syömiseen, kehon kuvaan, mielen ja kehon yhteyteen sekä terveelliseen ruokavalioon liittyviä artikkeleita. Artikkelitoiveita tai -ehdotuksia voi lähettää osoitteeseen positiivinenkasvatus@gmail.com.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: