Kuulumisia: Ihastumisia

Mä en halua ensi viikolla liikuntakerhoon, tokaluokkalainen poika huokaisee hiljaa. Kesäkerhon viikon viimeinen päivä on käsillä. Osa lapsista on ilmoitettu kahdeksi viikoksi ja osa vain viikoksi. Tällä pojalla on käsillä viimeinen päivä. Kyse ei ole siitä, että liikuntakerho olisi jotenkin ikävä, vaan kyse on jostain ihanammasta. Täällä kerhossa on joku, joka saa pojan sydämen lepattamaan ja näyttää, että tunne on molemminpuolinen. Nyt nämä kaksi makaavat lattialla ja tuijottavat kelloa huokaillen. Viimeiset tunnit ovat menossa.

Ala-asteen matikan sinisen ruutuvihon takasivulla on monta sydäntä, joiden sisällä samassa koulussa olevien poikien nimiä. Lapsuuden ihastukset ovat ihania. Muistan jännityksen, ihanan kutkutuksen, viattomuuden tunteen, ystävien kanssa kikattelut ja ujot vilkaisut. Lähetettiin lappuja, kirjoitettiin viestejä vihkojen kulmiin ja jätettiin karkkia yllätykseksi toisten pulpetteihin. Yökylässä kuiskuteltiin tyttökavereiden kanssa ihastuksista aamutunneille. Muistan ensi-ihastuksen, toisen, ehkä kolmannenkin, mutta en kaikkia ennen ensirakkautta. Ihastuminen on eri asia kuin rakastuminen. Ihastumisen ei tarvitse koskaan edetä mihinkään. Se on mielen leikittelyä, sydämen sykettä nostattavaa pientä tuulenpuuskahduksen pituista huumaa, joka jättää hyvän mielen. Se ei tarvitse vastatunnetta, se ei tarvitse toisen hyväksyntää. Siitä voi nauttia myös ihan itse, omassa mielessään, täysin salaa, maalailla pilvilinnoja ja nauttia tunteesta.

Olen ollut elämäni ensimmäisillä festareilla Rantarockissa 1998 silloisessa kotikaupungissa Hyvinkäällä. Siellä olen tavannut viisitoistakesäisenä ”elämäni rakkauden” ja antanut hänelle numeroni. Kesä on kuitenkin aikaa, jolloin olen vähän kotona ja kotimme lankapuhelimeen vastaa isäni. Vastaa kolme kertaa, jonka jälkeen kuulemma kertoi pojalle, ”että ei tarvitse enää soitella.” Kun kuulen asiasta, olen tyrmistynyt siitä, miten isäni voikaan toimia näin. Harmistumisen tunne, kuten niiden kuuluu, katoaa pian ja kesä jatkuu kohti uusia ihastuksia.

Enää en muista festarirakkauden nimeä, en edes kasvoja tai muutakaan merkittävää. Muisto ja siihen liittyvä tunne ovat kuitenkin jäljellä. Muisto tuo mieleen hymyn. Niin jäi sekin ”elämän rakkaus”, koska käytössä oli lankapuhelin eikä matkapuhelin.  Nykyään on erilaista.

Mitä jos vaihtaisitte numeroita? Tehän voisitte joku päivä leikkiä yhdessä vaikka kerhojen jälkeen. Miltä se kuulostaa? ehdotan. Kummatkin havahtuvat kellon tuijottamisesta ja silmät kirkastuvat. Heidän mielestä se on hyvä idea. Ilmeisesti kummaltakaan ei vain vielä löytynyt rohkeutta ehdottaa toiselle numeroiden vaihtoa tai asia tullut mieleen. Annan lasten hakea kännykät repusta erikoisluvalla kerhoaikana ja vaihtaa numeroita. Katselen ovelta naulakoiden luo, jossa kaksi hymyilevää lasta näppäilevät numeroita jännittyneinä. Mieleeni tulvahtaa omat lapsuuden ihastukset, hippaleikit, kutittelut ja kotileikit. Olen viikonloppuna menossa käymään vanhempieni luona. Löytyisiköhän sininen vihko vielä vintin kätköistä?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s